Alunperin julkaistu Indeksi-lehdessä 4/2022.
Elisa Aaltolan kirja Esseitä eläimistä pohtii ihmisten suhdetta muihin eläimiin pitkälti kirjoittajan omien kokemusten kautta, mutta myös faktojen ja filosofisten teorioiden. Se voisi olla todella arvokasta luettavaa kaikille meistä, tosin pelkään, että eräs kommentoija Goodreads-sivustolla oli oikeassa sanoessaan, että tällaisia kirjoja eivät koskaan lue ne, joiden kaikkein eniten pitäisi.
Omista kokemuksistaan – joiden ympärille kirjan narratiivi rakentuu – Aaltola kertoo alkaen lapsuudestaan maatilalla aina viimeaikaiseen eläinoikeusaktivismiinsa asti. Hyvien esimerkkien lisäksi tämä antaa mahdollisuuden nähdä asioita hänen perspektiivistään, ja sitä kautta epäsuorasti ei-ihmis-eläinten perspektiivistä, koska Aaltola on kirjoittamansa (sekä tekojensa) perusteella aina ollut herkempi näkemään sen kuin monet muut ihmiset. Toistuvaksi teemaksi nouseekin se, miten ihmisillä on jatkuvasti tapana kiistää ja työntää syrjään ajatukset muiden eläinten moraalisesta arvosta, ja siitä, miten niitä tulisi kohdella. Kirjoittajan lapsuudessa maaseudulla sellaiset kysymykset tukahdutettiin, ja nytkin tietty vähemmistö ihmisistä suorastaan suuttuu eläinten oikeuksien puolustamisesta.
Aaltola päätyykin käyttämään paljon tilaa vastustajiensa ”psykoanalysointiin”, teesinään erityisesti se, että muunlajisia eläimiä törkeästi hyväksikäyttävä yhteiskunta vaatii sitä, että niiden moraalista arvoa ei saa ottaa vakavasti – niin että eläinten oikeuksien puolustaminen voi näyttäytyä jopa uhkaavana. Voitaisiin kysyä, onko tämä lähestymistapa oikea – miksi sen sijaan, että perustelisi omaa näkemystä, keskittyy selittämään, miten kieroutuneesti sitä vastustavien on ajateltava?
Lähestymistapa on kuitenkin hyvinkin oikea ottaen huomioon tilanteen yksityiskohdat. On yksinkertaista perustella, miksi muillakin eläimillä pitäisi olla oikeuksia. Jos jokin olento voi kokea kärsimystä ja nautintoa ja sillä voi olla intressejä, tarvitaan pikemminkin ajattelun akrobatiaa siihen, että perustellaan, että sillä ei ole oikeuksia samalla perusteella kuin ihmisillä. Aaltola esittää aivan riittävät argumentit tämän puolesta, ja myös pitkän listan empiirisiä tosiasioita siitä, miten ihmisten vuorovaikutuksessa muiden eläinten kanssa ihmiset usein eivät kunnioita näitä oikeuksia edes kaikkein yksinkertaisimmalla tasolla. Sen jälkeen keskusteltavaksi jääkin vain se, miksi ihmiset niin usein eivät kunnioita muiden eläinten moraalista arvoa, vaan sen sijaan tekevät siitä monimutkaisen, kiistellyn, jopa vihatun, ja ennen kaikkea huomiotta jätetyn asian. Tämä ilmiö itsessään on tarkasteltavaksi olennainen asia ihmisten suhteessa muihin eläimiin, paljon enemmän kuin se, mikä olisi oikeasti eettistä suhtautumista.
On tosin niin, että tämänhetkinen suhtautumisemme muihin eläimiin on niin kaukana moraalisesta, että joissain suhteissa meidän tulee olemaan haastavaa edes keksiä, millainen uusi suhde olisi sen sijaan. Tässä suhteessa muistutamme muita eläinlajeja, jotka eivät ole kykeneväisiä moraaliseen ajatteluun; sudet eivät mieti saalistamiensa hirvien oikeuksia. Me kuitenkin olemme moraalisia toimijoita, ja siksi meidän tuleekin toimia toisin. Sitä paitsi jotkin muutokset, kuten kiduttavan tehotuotannon lopettaminen, ovat selviä jo nykyisestä perspektiivistämme.
Suhteemme muihin eläinlajeihin on joillakin tavoilla uskomattoman kieroutunut ja aiheuttaa valtavia määriä kärsimystä. Aaltola auttaa näkemään sen, ja myös sen, millainen se voisi olla sen sijaan. Tämä kirja esittää erittäin tärkeän ajatuksen erittäin kauniisti ja voimallisesti.
Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä. Into-kustannus, 2022.