Alustus vapaasta tahdosta ym. | Tutkija tavattavissa -vierailu Helsingin luonnontiedelukion filosofian kurssille 18.5.2022

Tutkin siis väitöskirjassani vapaata tahtoa ja moraalista vastuuta. Yksi kysymyksistänne kysyi, miten vapaata tahtoa voidaan tutkia. Sitä voidaan tutkia sekä filosofian että ainakin psykologian kautta, mutta tässä tapauksessa filosofia on ehkä tärkeintä siksi, että muuten ei niin helposti edes tiedetä, mitä pitäisi tutkia.

Filosofian ydin on loppujen lopuksi se, että tutkitaan ja kysytään kysymyksiä, jotka yleensä otetaan annettuna. Siksi joka alaan liittyy oma filosofiansa, kun ajatellaan sen perusteita. En ole mikään fyysikko, mutta olen lukenut, että Einstein olisi nimenomaan ajatellut myös fysiikan filosofisia kysymyksiä, ja hänhän keksikin teorioita, joissa perustavat käsitteet kuten avaruus ja aika ymmärrettiin uudella tavalla. Joku on myös väittänyt, että kvanttimekaniikkaa ei ymmärretä kunnolla sen takia, että siinä ei ajatella tarpeeksi perusteita; tieteilijät osaavat sen matematiikan ja tehdä ennustuksia ja havaintoja, mutta eivät kuulemma ota tarpeeksi kantaa siihen, mitä se kaikki tarkoittaa. Toisaalta tämä tarkoittaa, että filosofiassa ei tavallaan voida vastata ollenkaan sellaisiin kysymyksiin, jossa tutkitaan empiirisesti havaintojen kautta, miten maailma on. Ne kaikki menevät omiin erityisaloihinsa. Filosofiassa ei samalla tavalla tehdä havaintoja.

Siksi esimerkiksi ainakin voi olla niin, että emme voi filosofian kautta tietää, onko ihmisillä vapaata tahtoa, vaan tarvitaan vaikka psykologiaa tutkimaan, miten ihmisen mieli toimii, ja onko se vapaa. Ironisesti on kuitenkin niin, että jos vain sanoisi psykologeille, että tutkikaa, onko vapaata tahtoa olemassa, niin siitä ei varmaan saataisi mitään kunnon tuloksia.

Se johtuu siitä, että ihmiset – psykologit mukaan luettuina – voivat kyllä kovasti olla tietävinään, mitä vapaa tahto tarkoittaa, mutta eivät ole oikeasti ajatelleet asiaa loppuun asti. Minun väitöskirjani keskittyy lähinnä tutkimaan juuri siihen liittyviä ongelmia, mitä se edes tarkoittaa. (Sen jälkeen kyllä katson sitäkin, mitä psykologia sanoo siitä, onko sellaista vapaata tahtoa, mistä itse haluan puhua.)

Vapaa tahto on erityisen hämmentävä käsite ymmärrettäväksi. Yksi kysymyksistänne koski myös vapaata tahtoa, Jumalaa ja syntiinlankeemusta. Ehkä voin vastata siihen vielä tarkemmin, mutta tässä vaiheessa sanon jo, että huomasin vapaan tahdon kysymykset ensimmäistä kertaa suunnilleen teidän ikäisenänne, kun kiistelin uskonnoista internetissä. Pahin vastustajani oli eräs yhtä nuori ja minua vielä tyhmempi fundamentalistikristitty. Jossain vaiheessa hän perusteli jotain syntiinlankeemuksella, minkä mukaan ihmiset olisivat vastuussa perisynnistä. Löysin koko ajatuksesta seuraavan loogisen vian: Jos Jumala tietää kaiken ja pystyy tekemään mitä hyvänsä, niin Jumalan on pakko olla itse vastuussa syntiinlankeemuksesta. Joko Jumala päätti, että se tapahtuu, tai sitten korkeintaan hän päätti antaa sen tapahtua jotenkin satunnaisesti. Mikään muu ei ollut loogisesti mahdollista.

Kiistakumppanini väitti vastaan, että ei Jumala jättänyt sitä satunnaisesti tapahtuvaksi vaan jätti valinnan ihmisille. Ja en koskaan pystynyt selittämään hänelle, miksi siinä tilanteessa ei ollut muuta vaihtoehtoa. Jos kaikkivoipa Jumala luo ihmisen, niin sitten joko Jumala päättää etukäteen, mitä ihminen tekee, tai sitten Jumala tietoisesti päättää antaa sen olla jotenkin satunnaista. Joka tapauksessa Jumala olisi voinut estää ihmistä tekemästä pahaa asiaa, niin eikö se ole Jumalan vastuulla normaalin vastuun logiikan mukaan? Ei Jumala tämän logiikan mukaan voi siirtää vastuuta ihmiselle, jos on itse vastuussa siitä, millainen ihminen on. Joko asia on ennalta määrätty tai ei, mutta sitten jos se ei ole millään tavalla määrättyä, niin sitten se on vain satunnaista, eikä sitä päätä sen enempää ihminen kuin Jumalakaan.

Tämä liittyy siihen kysymykseen, joka yleensä tulee aina esiin vapaan tahdon kanssa. Ihmiset, jotka eivät ole ajatelleet asiaa, yleensä ajattelevat, että kysymys on suunnilleen ”Onko ihmisellä vapaata tahtoa, vai onko kaikki ennalta määrättyä?” Mutta jos unohdetaan ajatus Jumalasta jossain taustalla määräämässä kaikkea, niin filosofiassa puhutaan eniten siitä, onko tahdonvapaus yhteensopiva determinismin kanssa, eli tavallaan juuri sen, että kaikki on ennalta määrättyä. Ja useammat filosofit ovat sitä mieltä, että determinismi on yhteensopiva tahdonvapauden kanssa, eli että ihminen voi olla vapaa, vaikka kaikki olisi ennalta määrättyä sikäli, että maailmankaikkeuden alkutilan ja luonnonlait huomioon ottaen ainoastaan yksi valinta on mahdollinen ihmiselle tietyssä yksittäisessä tilanteessa.

Ihmisistä – myös minusta – tuntuu usein luonnostaan, että ei ole mahdollista olla vapaa, jos aikaisemmat vaikka ennen ihmisen syntymää tapahtuneet asiat määräävät jo sen, minkä valinnan tekee. Ja samoin, että ei voi olla vapaa, jos ei voi valita kuin yhden vaihtoehdon. Siksi filosofitkin ajattelevat helposti, että tahdonvapaus vaatii indeterminismiä, eli sitä, että jotkin asiat tapahtuvat sikäli ilman syytä, että mikään aikaisempi ei määrää täydellisesti sitä, mitä tapahtuu, ennen kuin se tapahtuu.

Mutta miten tämä sitten olisi vapaata? Koska jos saatat tehdä niin sanottua vapaata valintaa tehdessäsi joko yhdellä tavalla tai toisella ilman mitään syytä, se, mitä teet, on satunnaista, ja sinä et itsekään hallitse sitä. Jos sinulla hyvä syy tehdä valinta A, mutta saatatkin tehdä valinnan B ilman mitään syytä, niin mitä iloa siitä on? Miksi se olisi vapaata?

Ihmiset usein ajattelevat asiaa niin kuin se yksi tyyppi, jonka kanssa väittelin, että valinnassa ei ole kysymys determinismistä eikä satunnaisuudesta, vaan siitä, että vain ihminen itse hallitsee valintaa. No, on totta, että monessa suhteessa on järkeä ajatella valintaa nimenomaan omanlaisenaan tapahtumana. Ei esimerkiksi auta valinnan tekemisessä yhtään, jos ajattelee sen etukäteen olevan deterministinen tai indeterministinen. Loogisesti sen on silti oltava deterministinen tai indeterministinen, koska indeterminismi tarkoittaa vain sitä, että ei ole determinismiä.

Tämän takia ei välttämättä saisi mitään kunnon vastauksia, jo vain pyytäisi jotakuta psykologia tutkimaan, onko ihmisillä vapaata tahtoa. Ties mitä hän oikeasti tutkisi. Eräs neurologi tutki asiaa siltä kannalta, että voiko aivoissa esiintyä indeterminismiä, ja sanoi, että kun voi, niin sikäli voi olla myös vapaata tahtoa. Mutta jos indeterminismi ja vapaa tahto eivät oikeasti edes sovi yhteen, niin tällaisesta ei ole mitään hyötyä.

Ne filosofit, jotka silti uskovat, että vapaa tahto vaatii indeterminismiä, koska se tuntuu niin paljon siltä, keksivät kaikenlaisia selityksiä, miten ihminen ei menettäisi hallintaa, vaikka valinnassa olisi tällaista satunnaisuutta. Joku voi esimerkiksi sanoa, että ihmisen teot ovat hänen hallinnassaan sikäli, että ihminen toimii vain omien halujensa tai motiiviensa pohjalta, mutta indeterministisiä sikäli, että se, mitä useammista haluistaan ihminen seuraa, ei ole minkään määräämää. Mutta, okei, tämä on sitten vain puoliksi satunnaista, mutta ei ihminen sitten hallitse sitä, mitä haluistaan hän lähtee toteuttamaan. Miksi sitten pitäisi esimerkiksi pitää ihmistä vastuussa siitä, mitä halua hän seuraa, enemmän kuin siitä, mitä halua hän olisi yhtä hyvin voinut sattua seuraamaan.

Minä tutkin siis väitöskirjassani muun muassa sitä, mitä determinismistä ja indeterminismistä oikeasti seuraa tahdonvapaudelle. Vaikka ihmiset usein haluavat vapaudelta sitä, että he voisivat hyvin tiukassa mielessä aina tehdä toisin, ja että aiemmat asiat eivät määräisi sitä, mitä he tekevät, niin kukaan ei käytännössä halua sitä, että voisi satunnaisesti tehdä toisin ilman mitään syytä. Sen sijaan on hyviä syitä haluta sitä, että itse hallitsee sitä, mitä tekee. Ihminen ei voi tehdä valintoja omien syidensä pohjalta ennen kuin ihminen on jo olemassa ja hänellä on joitain syitä tai haluja tai motiiveja. Jos valinnat tulevat tyhjästä, ne eivät tule mistään, eivät myöskään ihmisestä itsestään.

Vaikka vapaata tahtoa koskevat intuitiot ovat ristiriitaisia, niin, että toisaalta ei haluta determinismiä, mutta toisaalta ei haluta indeterminismiäkään, niin käytännössä ihmiset haluavat asioita, jotka vaativat determinismiä. Eli sitä, että ihmisen omat halut, harkinta, järki jne. määräävät sen, mitä ihminen tekee. Eli tulen siihen johtopäätökseen, että vapaa tahto on parasta ymmärtää niin, että se on yhteensopiva determinismin kanssa, ja indeterminismiä haluavat intuitiot ovat jotenkin hämmentyneitä. Tietenkään se ei vielä kerro paljoa siitä, mitä vapaa tahto on. Siksi tarkastelen myös sitä, miten ne indeterministisiltä näyttävät intuitiot voisi ymmärtää paremmin. Tulen lyhyesti sanottuna johtopäätökseen, että vapaa tahto on parasta ymmärtää niin, että ihminen pystyy tekemään toisin jos hänelle on siihen syy (eikä ilman mitään syytä), ja niin, että mikään hänen ulkopuolisensa ei määrää hänen tekojaan sillä hetkellä hänestä itsestään riippumatta (eikä niin, ettei mikään aikaisempi olisi koskaan saanut vaikuttaa niihin deterministisesti).

Moderni ja tiedon objektiivisuus vs. postmoderni ja tiedon näkökulmasidonnaisuus? | Filosofiamaanantai Keitaassa

Tämä kirjoitus on pidempi versio Kasviskeitaan Filosofiamaanantai-tapahtumassa 7.3.2022 pitämästäni esityksestä.

Näissä tapaamisissa on aikaisemmin yhtenä aina välillä esille tulevana aiheena puhuttu siitä, miten totuudenjälkeinen aika ja kuulemma nimenomaan postmodernismi kyseenalaistavat objektiivisen totuuden olemassaolon ja tekevät ”totuudesta” jotain subjektiivista. Tämä on paljolti nähty ongelmana. Syitä, miksi se voisi olla ongelmallista on ainakin se, että jos ulkoisessa todellisuudessa todella on objektiivisia tosiasioita, niiden huomiotta jättäminen on todellisuudesta irtautumista eikä sillä tavalla voida päästä hyviin tuloksiin asioissa, joissa pitäisi ottaa ulkoinen todellisuus huomioon. Toinen mahdollinen ongelma on se, että ei ole mitään mittapuuta, jonka mukaan eri mieltä olevat voisivat ratkaista ristiriitojaan, jos kukaan ei mielestään voi olla väärässä, koska oikeassa olemisen kriteeriksi riittää – käytännössä sitten varmaan itsen muttei muiden kohdalla – vain se, että tuntuu siltä tai ajattelee niin. Edelleen esimerkiksi demokratia ei voi olla mahdollista, jos joku Trumpin tapaan katsoo voivansa vain sanoa ”eipäs” vaalien tulokselle.

Objektiivisen tiedon kyseenalaistamiselle on kuitenkin olemassa erilaisia perusteita. Väitetty objektiivisuus on menneisyydessä toistamiseen osoittautunut vain enemmän valtaa omaavan ryhmän näkökulmaksi, jota on käytetty oikeuttamaan muiden ryhmien alistaminen. Kulttuurissa itsestään selvästi objektiivisina ja rationaalisina pidetyt asiat osoittautuvat kulttuurien välisissä vertailuissa vaihteleviksi ja mielivaltaisiksi. Kielikin näyttää vaikuttavan ainakin jossain määrin ajatteluun. Kaiken tiedon voidaan perustella olevan konstruoitua, ja esimerkiksi tiede on sosiaalinen prosessi, jossa tietoa konstruoidaan. Ja kaikkein abstrakteimmalla tasolla on filosofisia, suorastaan metafyysisiä syitä ajatella, että väitteiden merkitys ja suhde ulkoiseen maailmaan voivat välittyä vain käytetyn käsitejärjestelmän kautta, emmekä koskaan pääse käsiksi ”maailmaan sinänsä” ilman, että se määrittyy tämän käsitejärjestelmän kautta.

Kukaan ei oikeasti toimi sen mukaisesti kuin ei uskoisi ulkoiseen todellisuuteen. Oletettavasti jopa Donald Trump halutessaan päästä viereiseen huoneeseen oikeasti kävelee sinne. (Tosin tässä vaiheessa en olisi täysin yllättynyt, jos hän joskus vastaisi vaikka pyyntöön tulla toiseen huoneeseen inttämällä olevansa jo siellä. En edes vitsaile.) Tässä esityksessä tarkoitukseni on vastata kysymykseen siitä, miten voidaan ymmärtää tiedon olevan yhtä aikaa ulkoista todellisuutta koskevaa että konstruoitua ja käsitejärjestelmistä ja näkökulmista riippuvaa. Aloitan konkreettisemmista kysymyksistä, käyttäen tieteellistä objektiivisuutta esimerkkinä, ja etenen kohti abstrakteinta teoriaa siitä, mikä on suhde väitteiden tai ajatusten ja todellisuuden välillä.
*

Continue reading

Writing Fanfiction: Tips for Avoiding Common Pitfalls | The NaNoWriMo blog

Originally published on the National Novel Writing Month blog.

Fanfiction is an often under-rated genre. Tons of authors have honed their writing skills with fanfiction, not to mention the millions of writers and readers who love exploring familiar stories and characters! Today, NaNoWriMo participant Ville V. Kokko has a few tips for making fanfiction writing shine:

Fanfiction is a popular form of writing and one of the recognized genres for novels on NaNoWriMo. Yet, it’s also stereotyped as an inferior—some might call it silly—form of writing. While denigrating any genre as a whole is never a good idea, there are some common patterns in fanfiction that may contribute to this stereotype.

Of course, one of the popular stereotypes is that fanfiction is full of “Mary Sues”: overpowered, supposedly awesome self-insertion wish-fulfillment characters. I’ll skip that familiar topic and dive a little deeper into what’s behind it and what other fanfiction tropes can appear for similar reasons.

1. Give your characters some depth.

Fanfiction is almost by definition created by people who were touched by the original work enough to want to build something more out of its foundation. This can be a great fount for good story ideas: what if, what next, what about this character’s unexplored story, etc.

However, the writer’s personal love/hatred/whatever for the original story and characters can also lead to stories that are rather subjective. If you’re motivated by your strong feelings about a particular character, say, it may affect your writing them and others as fully rounded characters. A disliked character might be shown as one-dimensionally negative, a loved character as so loved by others that it’s not logical.

None of this is automatically bad by definition. Palpatine in Star Wars is one-dimensionally evil with style, leaving the hidden nuance and backstory for Darth Vader. Hilarious humorous stories may be built around characters reacting to another unrealistically.

However, it’s a good starting point to write your characters realistically. A story that doesn’t do that, and hasn’t carefully considered why not, may feel off to most readers.

2. Include elements that make your story’s plot interesting. 

There’s a more general phenomenon behind this that may turn people off to a lot of fanfiction. The writer is so often writing what they want to happen—maybe because of how they feel about the characters or some other aspect of the story, but not necessarily because it will make a compelling story. This is why wish-fulfillment, while not inherently bad, can be seen as something to be avoided: it may sacrifice other aspects of the story. It’s the opposite of being ready to “kill your darlings.”

3. Try something new!

Another consequence of this is that fanfiction writers may write a lot of the same kind of story—which others might get bored with sooner rather than later. Fanfiction communities may also collectively prefer kinds of stories and tropes that seem repetitive from an outside perspective.

4. Write what makes you happy. 

All of that said… it’s fine to do whatever you like.

There’s absolutely no rule saying you can’t do this or that, and don’t let anyone tell you otherwise. If you’d enjoy writing a total wish-fulfillment story, go for it. Even if it’s got a Mary Sue. The reward that you (and maybe a bunch of other fans, too) will like it is reason enough.

I would be hypocritical of me to offer any other kind of advice, anyway. In 2021, I wrote fanfiction for NaNoWriMo for the first time. And it was based on a work where one of the central themes is that anything that makes someone happy is valuable. I was even working on a sequel that makes the ending happier for the characters, even though I think the original ending was just right for the story.

It all depends on what you’re doing. You’re allowed to write for yourself or a particular community. Even if you want to aim for something bigger later, it’s all practice. The only thing is to know what you’re doing. So maybe if you actually want to focus on good characterization, you’ll be careful of some fanfiction tropes that might hinder it. Although, again, nothing automatically does.


image

Ville V. Kokko is a Ph.D. student and aspiring writer of both fiction and nonfiction living in Turku, Finland. He keeps getting short stuff published in smaller outlets all the time, but is working to make it bigger and publish whole books. He started participating in NaNoWriMo in 2010 and has, separately from that, written a few hundred thousand words of fanfiction. His Goodreads author page can be found here and his general blog here.

Two new After Dinner Conversation publications out | Goodreads author blog

Originally appeared on my Goodreads author blog.

So we have:

After Dinner Conversation – Season Five: After Dinner Conversation Short Story Series

Kindle edition (paperback coming up later), with my “Have A Nice Eternity!™” and

After Dinner Conversation Magazine (February, 2022): Philosophy Ethics Short Story Magazine

with my “The Only Punishment”.

My list of works on Goodreads just keeps on growing.

A look back after ten years

I started this weblog near the end of 2011, so with the end of 2021, it’s just over ten years old now. I never had much of a goal beyond having somewhere to post my thoughts, but it’s been “growing” slowly. I used to get only a few views when I posted something new, and now I’m getting at least a few views per day basically every day, usually more. I also have just over 150 followers.

I started out trying to post everything in both English and Finnish, taking turns writing first in Finnish or English and translating it into the other language. I eventually gave that up when it turned out making the translation was more work than the original text, and the language in the translation still tended to be poorer. Note that this didn’t depend on which language was the original and which the translation; it’s not a matter of my skills with either language, but because translation really is a demanding skill of its own. Having a text written in one language kind of obscures how you would write that same thing well in another language, since it needs to be done differently.

Now, I’m just using English as the lingua franca for posts by default, but also posting in Finnish if I happen to have a text in Finnish for some reason.

Some of my most popular posts over the years — which have endured in popularity since they were published — have been the following:

While I’ve slowly grown a bit more of an audience, I stopped writing so actively for this blog years ago (although there have been fluctuations back and forth as well). Still, I’m always writing, and I can repost things here afterwards. In the beginning of 2020, I declared I hoped to see more writings from elsewhere on this blog. That didn’t really work out, what with one thing and another (you know, 2020), so I declared the same thing again in 2021.

That didn’t work out quite as expected either. I didn’t get to the point where I was making a significant amount of money on the side from writing. Still, by the end of 2021, things started to take a turn, and I noticed my list of recent articles here was largely filling up with things posted elsewhere, in publications from Areo (again, although just once), Indeksi, and Vapaa Ajattelija, as well as The Latest (where I retain the ability to post short opinion pieces if I like), and, often, my Goodreads author blog. That last one is just another blog of my own, but, here’s the thing, when I publish something there, it’s often about how a short story of mine is getting published. There were also Goodreads book reviews and essays written at the university…

I’m still not making anything like a living out of writing, but I’ve definitely got a start going here. If I get a grant again for my Ph.D. studies for another year, I don’t really need to worry about money, and I can go on at the current pace, getting fiction and nonfiction published and laying out the foundations for a writing career as well.

In the meantime, this blog will continue to carry on under the inertia of my writing in general, rounding up my various writings from different sources, and continuing to provide different kinds of interesting updates to readers. I’ve got so many things planned out (including a teaching job, and that webcomic) that it’s going to be pretty hectic, but some of the fruits of my labours are sure to keep showing up here.

I’m also going to consider adopting a new WordPress theme — as in background and such — for this blog, because while I love Dusk to Dawn aesthetically, it seems to be kind of outdated technically, and I was never sure it was the best one for reading experience.

Thank you very much for reading, and I wish everyone as successful a year 2022 as I hope mine to be.

My latest story available for free on The Antihumanist | Goodreads author blog

The Antihumanist logo

The third edition of The Antihumanist is out, and contains my short story/flash fiction piece “In the Café at the Boulevard d’Auseil”. You can just go here and read it for free.

If you know the Cthulhu Mythos, you can try to guess which three big names from it are implicitly referenced in my story without being mentioned.

Originally appeared on my Goodread author blog.

Global crisis, haha

Every time there’s news shared on Facebook about one of the serious crises threatening us at the moment, some people react with “Haha”.

Haha Logo Icon - Download in Gradient Style

I bet at least one major reason is people seeking comfort in denial.

More thoughtful writings on the same general topic by others, now that I started looking into it:

The Problem with Facebook’s Haha React

No laughing matter: Why it’s time to cancel Facebook’s haha reaction

Kirja-arvostelu: Persoonan kieltäjät | Goodreads

Tämä arvostelu on alunperin julkaistu Goodreadsissa.

Jyri Puhakainen: Persoonan kieltäjät: Ihmisen vapaus ja vastuu aivotutkimuksen ja lääketieteen puristuksessa

Tässä kirjassa kritisoidaan yksisilmäistä reduktionismia, liiallista neurologisten selitysten ja ratkaisujen korostamista, medikalisaatiota, huonoa tiedettä, vallankäyttöä ja taloudellista voitontavoittelua lääketieteessä, ja ihmisen toimijuuden ja vastuun vähättelemistä.

Käsittääkseni näissä kaikissa asioissa tapahtuu ylilyöntejä, joita olisi syytäkin kritisoida. Tämän kirjan ongelmaksi nousevat kuitenkin vakavat ylilyönnit toiseen suuntaan.

Puhakaisen yksi keskeinen lähtökohta on se, että mielisairauksia ei ole olemassa, vaan ne ovat huonojen tieteilijöiden keksintöä ja pelkästään vallantavoittelun välineitä. Ilman tätä oletusta kirjan argumentista ei jää paljoa jäljelle. Puhakainen ei kuitenkaan anna lähes mitään todisteita väitteen puolesta. (Skitsofrenian kohdalla hän sentään näyttää tutustuneensa asiaan jotenkin ja esittää argumentin todisteilla. En sano, että hän on oikeassa skitsofreniastakaan, mutta siinä kohtaa hän ainakin yrittää.) Suurimmaksi osaksi perustelujen sijaan löytyy vain asenteita ja todistamattomatta jäävä vaihtoehtoinen kertomus. Puhakaisen esittämässä selityksessä väitetyt mielisairaudet ovat vain osa ihmisen normaalia elämää, esimerkiksi kliininen masennus on oikeasti vain sitä, että ihmiset ovat välillä normaalisti surullisia, ja sitten siihen tyrkytetään lääkkeitä. Tämä ei käsittääkseni vastaa todellisuutta, ja kun joskus on kyse todellisista mielen ja kyllä hermostonkin sairauksista, on suorastaan vastuutonta väittää, ettei niitä ole olemassa eivätkä ne milloinkaan vaadi erillistä hoitoa.

Puhakaisen mukaan vastapuoli vain väittää väitteidensä olevan tieteellisesti perusteltuja, mutta todisteeksi siitä, että nämä tieteilijöiden väitteet omasta alastaan eivät pidä paikkaansa, tarjotaan lähinnä vain sitä, että Puhakainen ja hänen toistuvasti viittaamansa Thomas Szasz sanovat niin.

Vastuun käsitteen suhteen on vähän vastaava ongelma: kyllä sitä on varmaan syytä korostaa esimerkiksi sitä vastaan, että kaikki rikokset katsottaisiin sairauksiksi, mutta tästä kirjasta saa sen viestin, että suunnilleen kaikki on aina ihmisen omalla vastuulla, ja mitään ei saa kieltää sillä perusteella, että siitä on haittaa ihmiselle itselleen. Esimerkiksi itsemurhaa ei saisi estää, ilmeisesti koskaan tilanteesta riippumatta, koska se kuuluu ihmisen itsemääräämisoikeuden piiriin. Tätä voisi verrata toiseen lukemaani näkemykseen, joka on mielestäni paljon kohtuullisempi mutta joka on myös valmis hyväksymään ihmisen oikeuden itsemurhaan. Tämän näkemyksen mukaan tärkeää on se, miten käytännön hoitotyössä on opittu, millaisissa tilanteissa itsemurhaa yrittänyt itseasiassa kiittää jälkeenpäin siitä, että sai elää, ja milloin päinvastoin ei. Voisi ajatella, että jos ihminen kiittää jälkeenpäin, ja vielä koko elämästään, tämä olisi tärkeämpää kuin vapaus tehdä kuolettava virhe. Näin ei kuitenkaan ole Puhakaisen sanoman perusteella. Ja tietenkään kukaan ei tee itsemurhaa tilapäisessä mielenterveyden häiriön aiheuttamassa tilassa, koska sellaisia ei ole olemassa, koska Puhakainen ja Szasz sanovat, ettei ole. Eipähän tarvitse miettiä sitä mahdollisuutta.

Näin jyrkästi vastakkaiseen suuntaan liikaa kaartavasta kritiikistä on vaikea enää tietää, mikä siinä on oikeasti hyvää vastapuolen kritiikkiä. Kyllä tässä sitäkin varmasti on. On aika selvää, että aivotiedeintoilu on ollut usein epärealistista ja että kaikki ei ole kiinni aivoista, koska ne ovat vain osa sitä monimutkaista systeemiä, jossa koko ihminen on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Arvosana: 2/5

Coming up: “In the Café at the Boulevard d’Auseil” at The Antihumanist | Goodreads author blog

Originally appeared on my Goodreads author blog.

I’m really starting to get going with getting stuff published. Seems like there’s something new all the time. (I haven’t even talked about the Finnish nonfiction here.) This time, I submitted a 1,000-word story to a publication called The Antihumanist, and I got word today that they’ve accepted it. Maybe it’s because it’s a reimagining of aspects of H.P. Lovecraft’s Cthulhu Mythos on the basis that humanity’s place in them wasn’t as insignificant as it should have been.

They don’t just publish fiction, I was also going to send in an essay but couldn’t send both during the same submission period, but this turned out just fine this way. Hopefully, I can offer the essay later.

I’ll tell more when I know more.

By the way, NaNoWriMo 2021 | Goodreads author blog

National Novel Writing Month, NaNoWriMo for short, is an international (yes) event where you write a 50,000 word novel sketch in the thirty days of November. I’ve finished it about five times in previous years and failed to finish about equally many times as I got less motivated and had more distracting stuff going on.

Just as a announcement, I cheated this year and drew instead of wrote, making my project about drawing a practice version of that fan webcomic I’m planning. I counted one “picture” (a character or notable background or the like) as a thousand words. I only finished the first extended scene and a few random panels from elsewhere in the story… but I got practice and brought the project one step closer to actual completion. And I finished the so-called 50,000 words.

I’m too afraid to promise yet, but really do intend to make it so that there will be an actual webcomic one day.

Mistä edes tietää, jos poliittinen korrektius sekoaa? | Indeksi

Ilmestyi alunperin Indeksi-lehdessä 4/2021.

”Political correctness gone mad” – tuttu syytös, joka tuntuu olleen käytössä niin kauan, kuin muistan. Ja lyhyemmän aikaa, mutta silti useita vuosia, olen kokenut, että se on hemmetin vaikea aihe. Ainakin jos haluaa olla reilu ja objektiivinen.

Lyhyesti sanottuna: se voi tapahtua, mutta mistä hitosta sen edes tietäisi?

*

Aloitetaan alusta. Yhteiskunnat ovat täynnä kaikenlaisia epätasa-arvoisuuksia, joihin on oikeasti syytäkin puuttua. Ja ne ovat usein upotettuina kulttuuriin, kieleen, mediaan ja niin edelleen. Huomaamattomia asioita, jotka muokkaavat ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä ja sitä kautta vaikuttavat hyvin konkreettisesti todellisuuteen. Itsestään selvinä pidettyjä asioita, joita ei tajua kyseenalaistaa. Ainakin tämä on erittäin vahvasti perusteltu hypoteesi, koska voidaan nähdä korrelaatioita kulttuurin viestien, ihmisten ennakkoluulojen, käyttäytymisen, käytännön vaikutusten, epätasa-arvon jne. välillä.

Tästä seuraa, että tarvitaan kyllä sellaista, mitä haukutaan poliittiseksi korrektiudeksi. Viattomankin tuntuiset asiat voivat olla kaikkea muuta, ja niihin voi olla syytä kiinnittää huomiota.

Toisaalta ei ole mitään syytä, miksi tämä ei menisi liian pitkälle. Ihmiset tuntuvat implisiittisesti ajattelevan, että kun joku on ”oikealla puolella”, se tarkoittaa, että hän on muutenkin oikeassa asioista, fiksu, ja hyvä tyyppi. (Kukaan ei tietenkään olisi samaa mieltä siitä noin sanottuna. Kuitenkin ihmiset usein käytännössä toimivat tämän oletuksen pohjalta.) Se ei tietenkään ole totta. Vaikka olisit kuinka hyvän asian puolella, saatat silti käyttäytyä aivan törpösti.

Joten vaikka heikompia puolustava poliittinen korrektius on hyvä asia ja sillä on rationaaliset perusteet – jotka tulevat nimenomaan siitä, että on hyvin kriittisesti tarkasteltu asioita – niin ei ole mitään syytä, miksi joku ei veisi sitä liian pitkälle, yrittäisi soveltaa sitä ymmärtämättä siitä mitään, tai käyttäisi sitä vallankäytön välineenä tai oman egonsa suojaamiseen. Ja sitten on tietenkin tämä ”meidän heimo vastaan teidän heimo” -mentaliteetti, joka tuntuu aktivoituvan ihmisillä vähän mistä vain ja joka näyttää olevan taustalla suurimmassa osassa historian hirveyksiä.

No, mutta ehkä meidän tarvitsee vain käyttää omaa harkintakykyämme sen erottamiseen, milloin jokin on oikeasti hyvää poliittista korrektiutta ja milloin se menee liian pitkälle. Kai sen nyt pystyy päättelemään terveellä järjellä, jos jossain ei ole järkeä?

Joo, ei.

Continue reading

So Is Islamophobia a Weasel Word? | The Latest

Originally appeared on The Latest.

Khadija Khan’s article on Areo raises an important possibility that claims of “Islamophobia” are being used as an excuse for extremism and misogyny. However, the specific examples only seem to undermine the case.

In an article on Areo magazine, Khadija Khan argues:

False accusations of Islamophobia are launched to suppress criticism of Islam, and to smear critics of religious laws and rituals.

The conflation that the word represents—between valid criticism of religious beliefs and bigotry against Muslims as people—provides Islamists with the cover they need to foster hatred and prejudice, and to justify their nefarious ends without facing any resistance from within the community.

I should say I find this perfectly possible and plausible. It’s exactly the kind of thing I’d expect to happen, and the claim may well be true.

Nevertheless, I want to raise up some points about the specific details in the article. It’s odd what kind of examples Khan uses to support her point.

There’s little question that the rise of the Taliban in Afghanistan is likely a strong setback for the rights of women there, or that extremist Islam specialises in kicking women in the head in general. The Left Hand of God trilogy brutally but not unfairly satirises this with a fictional religion where the men hate and despise their women, but also believe that their own honour is contained within the women so they have to guard it by guarding them.

Further, I know that wearing the veil is a forced and oppressive act for many Muslim women.

It’s just that when it comes time to give examples of how the accusation of Islamophobia is used to stop the struggle against religious oppression, Khan talks almost exclusively about protests that forbidding the wearing of the veil is Islamophobic.

This example doesn’t really carry the argument. Are all those women who are controlled by their male relatives going to be more free if someone else forbids them wearing the veil? I also don’t think it’s implausible that bans on “religious symbols” could really be an excuse in a tug-of-war of who gets to control how Muslim women dress rather than a genuine attempt at religious neutrality.

I also know some Muslim women choose to wear the veil of their own accord. It’s perfectly possible for this to coexist with its being oppressive for others, and even some of the same people. Forbidding it is just another form of control from the outside.

Maybe Khan is concerned with the rhetoric that the veil is always benign or a symbol of emancipation, and I can certainly share that concern.

Khan complains that certain extremists want to hijack Islam in their image, but she also complains about comment such as that “This is not Islam.” Wait, so should Islam be identified with the extremists or not? I can kind of see this point too, though, since Khan writes that it’s not good to totally dissociate the oppression from the religion. It’s a kind of double-edged sword, since being a moderate Muslim is going to involve that dissociation by definition.

I guess this shows that it’s a fine line to walk between oppressing and letting oppress.

After Dinner Conversation AGAIN: “The Only Punishment” | Goodreads author blog

Originally from my Goodreads author blog.

It figures that a magazine built around philosophically interesting short stories would be a good publishing venue for me. Too bad it also pays even less than most others, but I’ve given up trying to make much money for now in favour of just getting stuff published.

So yes, I just had a third story accepted for After Dinner Conversation. This one is called “The Only Punishment”, and it’s about a futuristic punishment that may be the most humane one ever… but is it also brainwashing?

“Have A Nice Eternity!™” in After Dinner Conversation magazine November 2021 | Goodreads author blog

Originally appeared on my Goodreads author blog.

After Dinner Conversation magazine for November 2021 is out – available here – and it contains my short story “Have A Nice Eternity!™”. As the story is described on the Amazon page: ” Science has discovered that there is an eternal afterlife, and “Gates Of Heaven” is here to sell you the tools to prevent it from going wrong.”

The electronic magazine only costs a few dollars (or euros), and besides, anyone who’s curious about my story can just ask me.

Determinism and futures studies

This text was an essay I wrote for the “Approaches to Scientific Futures Research” course for Ph.D. students at the University of Turku in Fall 2021.

Introduction

I am not hoping to apply futures studies in my own dissertation – it is simply that I have ambitions beyond the dissertation and outside my current main field – but my dissertation studies topics that are related to questions raised in futures studies. The topic of my dissertation is “Determinism, free will and responsibility”. Determinism relates to what the future will be like, and free will relates to human agency in affecting this.

                      A basic postulate of futures studies, at least according to Alan Clardy (2020: 655, 663-664), is that the future is not predetermined. It cannot be predicted as such, and the choices we make can affect it. Yet what does this mean if even Clardy (p.658) states that the physical and biological worlds are deterministic, even if the human world is not? At the same time, everything is supposed to be based on the physical world. And what does any of this imply for human choice?

                      In this essay, I look at how the discussion in my dissertation can be used to understand such questions in a futures studies context – and, to a small extent, how the context of futures studies helps exemplify the psychologically hard to grasp features of the free will question I am studying. On the futures studies side, my main source is the above mentioned Clardy 2020. I start by introducing some relevant sides of the question of determinism and free will in the next section. After that, I look the concept of levels of description, which is referred to in both my dissertation and Clardy 2020. Finally, I explain how these things come together to explain how we can see the future as open in the sense that I take to be the most relevant for futures studies.[1]

Puzzles of free will and determinism

It is all too common to see the question of free will posed something like “Do we have free will or is everything determined in advance?” This (unless it is intended in some way other than the most obvious) betrays an ignorance of the philosophical discussion on the topic, where a major question is whether free will in fact is compatible with determinism – and the view that it is, is popular (Bourget & Chalmers 2013: 10).

Continue reading

Timothy Williamson ja ajatuskokeet

Tämä kirjoitus on essee/tiivistelmä, jonka kirjoitin Filosofian menetelmiä -kurssille Turun yliopistosssa syyslukukaudella 2021.

1.    Johdanto

Ajatuskokeet ovat yksi filosofian työkaluista, mutta ne ovat sikäli erikoinen ilmiö, että ne tuntuvat toimivan täysin päinvastoin kuin empiiriset kokeet. Empiirisissä kokeissa testataan, miten asiat oikeasti toimivat ulkoisessa maailmassa, ja näin saadaan uutta tietoa ja haastetaan mielessä valmiiksi olevia käsityksiä. Ajatuskokeet puolestaan tehdään omassa mielessä ja olemassa olevien tietojen perusteella, joten saattaa näyttää, etteivät niissä voisi toteutua mitkään mainituista empiiristen kokeiden ominaisuuksista. Onkin syytä tarkastella, miten ne sitten toimivat.

Tässä tekstissä käsittelen ajatuskokeita tiivistämällä Timothy Williamsonin kirjan Philosophical Method (2020)[1] luvut 5 ja 6 ja lisäämällä omia huomioitani. Tekstin rakenne ja jaottelu aiheisiin ei kaikilta osin vastaa Williamsonin kirjassa käytettyä, ja teksti on rakennettu teeman puolesta enemmän ajatuskokeiden (luvun 5 otsikko) kuin teorioiden vertaamisen (luvun 6 otsikko) ympärille, vaikka sisältöä käytän molemmista.

Williamson puolustaa ajatuskokeiden käytön järkevyyttä mutta toisaalta tunnustaa myös niiden rajat. Itse pidän tärkeänä juuri sitä, että ajatuskokeita käytetään oikealla tavalla siten, että pidetään mielessä niiden yksityiskohdat ja se, mitä niistä voi todella päätellä, sen sijaan, että jouduttaisiin kuvitellun tilanteen lumoihin ja otettaisiin ajatuskoe väärällä tavalla yhtenäisenä kokonaisuutena. Tarkastelen tätä varsinkin viimeisessä luvussa.

2.    Esimerkkejä ajatuskokeista

Seuraavat ovat joitakin Williamsonin käyttämiä esimerkkejä ajatuskokeista. Ne antavat kuvan, mistä ajatuskokeissa on kysymys, ja toimivat myös myöhemmin käyttökelpoisina esimerkkeinä.

Dharmottara – kärpäset ja tiedon määritelmä

Jotta jonkin ihmisen uskomuksen voidaan sanoa olevan tietoa, sen täytyy varmasti ainakin olla tosi. Mikä tahansa onnekas arvaus ei kuitenkaan riitä tiedoksi, vaan tiedon pitää olla myös hyvin perusteltua. Siksi tiedon määritelmäksi on ehdotettu, että ”tieto” tarkoittaa samaa kuin ”hyvin perusteltu tosi uskomus” (45).

                      Tätä taustaa vasten kuvittele seuraava tilanne:

                      Henkilö A näkee jonkin matkan päässä jotain, mikä näyttää savupilveltä. Siitä hän päättelee, että siellä palaa myös tuli. Hän on oikeassa, koska joku on sytyttänyt sinne nuotion paistaakseen lihaa. Hänen uskomuksensa on siis tosi, ja se on hyvin perusteltu, koska hänen näköhavaintonsa vastaa savupilveä ja savusta voi päätellä tulen läsnäolon. Siksi tämä tilanne vastaa ehdotettua tiedon määritelmää. (45; ilmaus ”henkilö A” ei alkuperäisestä.)

                      Nyt on kuitenkin niin, että tuli ei ole alkanut vielä savuttaa, ja se, mikä näyttää savupilveltä, onkin lihan ympärillä pörräävä kärpäsparvi. A on sittenkin oikeassa tulen olemassaolosta vain sattumalta, minkä perusteella hän ei sittenkään tiedä siitä, minkä perusteella ”hyvin perusteltu tosi uskomus” ei olekaan oikea tiedon määritelmä. (45.)

                      Tämän ajatuskokeen esitti noin vuosina 740-800 elänyt buddhalainen filosofi Dharmottara. Edmund Gettier esitti vastaavan argumentin toisilla vastaavilla ajatuskokeilla 1963. (45-46.) Erilaisia tiedon määritelmiä vääräksi todistavia ajatuskokeita kutsutaankin Gettier-tapauksiksi. Käsittelen niitä lyhyesti esimerkkinä myös viimeisessä osiossa.

Judith Thomson – viulunsoittaja letkulla

Tämä ajatuskoe haastaa sen ajatuksen, että jos sikiö on ihmishenkilö[2], niin se tarkoittaisi, että sikiöllä on oikeus elämään ja abortti on väärin. (47.)

                      Kuvittele, että heräät ja huomaat, että sinut on kidnapattu ja kuuluisa viulunsoittaja on kiinnitetty letkuilla kehoosi niin, että sinun munuaisesi puhdistavat omasi lisäksi myös hänen verensä. Musiikin rakastajien yhdistys on tehnyt tämän siksi, että se on ainoa tapa pelastaa suuren viulunsoittajan henki, koska hänellä on itsellään munuaissairaus, ja lisäksi vain sinulla on juuri oikeanlainen verityyppi, joten kukaan muu ei voisi tulla kysymykseen. (47.)

                      Tässä vaiheessa kysymys on, että eikö olekin niin, että sinulla on oikeus kieltäytyä tästä järjestelystä, jossa sinun kehoasi käytetään toisen ihmishenkilön ylläpitämiseen? Jos on, niin analogian kautta vastaavasti sikiön ja raskaana olevan ihmisen tilanteessa on niin, että pelkästään se, jos sikiö olisi ihmishenkilö, ei todistaisi, että potentiaalisella äidillä olisi velvollisuutta antaa kehoaan tämän hengissä pitämisen käyttöön. Asiassa on tietenkin muita puolia, mutta nimenomaan se argumentti, että sikäli kuin sikiö on ihmishenkilö, sillä on oikeus elämään sellaisessa mielessä, että toinen ihminen on velvollinen jakamaan ruumiintoimintonsa sen kanssa ja rajoittamaan elämäänsä sen takia, on tämän ajatuskokeen mukaan väärin. (47.) Tämä on myös esimerkki siitä, miten ajatuskokeissa on usein kyse analogioista.

David Chalmers – zombiargumentti

Zombiargumentissa kuvitellaan, että olisi olemassa olio, joka olisi molekyylin tarkkuudella samanlainen kuin normaali ihminen, mutta jolla ei olisi mitään sisäistä tietoista kokemusta (50). (Zombit myös käyttäytyisivät ulkoisesti täysin samalla tavalla kuin ihmiset (Chalmers 1996).) Ajatuksena on suunnilleen se, että koska tämä skenaario näyttää kuviteltuna mahdolliselta, niin olisi mahdollista, että olisi olemassa zombi, joka olisi fyysisesti identtinen tavallisen ihmisen kanssa, mutta sillä ei olisi tietoista kokemusta – ja näin ollen tietoinen kokemus on jotakin muuta kuin havaitsemamme fysikaaliset asiat, eli kaikki maailmassa ei ole fysikaalista (ks. fysikalismista alla kohdassa ”Teorioiden testaaminen”) vaan jokin on jotakin muuta, jotakin erikseen mentaalista. (51, 65.) Tämä ajatuskoe on monimutkainen, ja käsittelen sitä alla lisää vielä parikin kertaa, ensin Williamsonia tiivistäen ja sitten itse.

Continue reading

The Fear of Stupid Superintelligent AI | The Latest

This post originally appeared on The Latest.

A recurring scenario in fears of how superintelligent AI might run amok seems to postulate that it would still be subhuman in terms of understanding.

The history of “artificial intelligence,” or perhaps I should say ideas about AI, has been a long series of underestimations about how hard it would be to create a truly human-level intelligence. It’s always just around the corner, until everyone realizes it’s not even on the horizon yet, until they get excited again and the cycle begins anew. (A good explanation of this can be found in Melanie Mitchell’s Artificial Intelligence: A Guide for Thinking Humans.)

Currently, the world is also being revolutionized by so-called AI. And perhaps it is being revolutionized, at least a little, but what’s being called AI just refers to deep-learning algorithms that can do some powerful tricks in specific contexts. They still can’t think, although they’re getting worryingly better at faking it. (Again, you can see Mitchell’s book for more details and evidence.)

Maybe this is why, even among artificial intelligence researchers who expect AI to advance in leaps and bounds, one scenario that keeps coming up is some variant of the following:

For example, asking AI to cure cancer as quickly as possible could be dangerous. “It would probably find ways of inducing tumours in the whole human population, so that it could run millions of experiments in parallel, using all of us as guinea pigs,” said [Professor Stuart] Russell. “And that’s because that’s the solution to the objective we gave it; we just forgot to specify that you can’t use humans as guinea pigs and you can’t use up the whole GDP of the world to run your experiments and you can’t do this and you can’t do that.”

The striking thing to me about this scenario is that it postulates an “intelligence” that basically has no idea what it’s doing, although at the same time, it’s capable of conducting a hypothetical experiment that would be extremely challenging for humans even if they were willing to do it.

Just about any human being would have the background general understanding that, so to speak, “you can’t do this and you can’t do that.” Stuart Russell is also quoted in the article as saying that the goal should be to have the AI understand that the true goal isn’t so fixed, and to ask humans about it – but even this implies, at least ambiguously, that the AI could not think for itself.

The difficulty in producing AI that can do what humans do lies largely in the fact that we have a very general intelligence and use all of it for just about anything, as opposed to algorithms tied to specific contexts. Decent machine translation of literary texts, for example, remains impossible because human writers and translators use their whole intelligence and background knowledge in producing good texts.

Still, I don’t think there’s anything inherently impossible about true machine intelligence, and perhaps some breakthrough will suddenly happen. In any case, it’s very important, as Russell argues, to think about these things as soon as possible – before it’s too late.

“Borderlines: The Edges of U.S. Capitalism, Immigration, and Democracy” by Daniel Melo. Book Review. | Areo

This text originally appeared in Areo Magazine.

In Borderlines, Daniel Melo exposes the unjust, inhumane and downright absurd position of immigrants in the United States, and offers an explanation for it. The arguments are not entirely novel, but here they are elaborated, substantiated and brought together. However, the book is a little short considering the breadth of its topic. Many arguments could be elaborated further, and though citations are provided for factual claims, the reader is sometimes left to take it on faith that the claim is adequately explained in the source.

Melo’s central thesis is that US immigration policy is primarily motivated by the need to use vulnerable immigrants as a source of low-cost labour—and that this follows inevitably from the logic of capitalism. Thus, in order to change the situation, capitalism itself must be confronted.

Continue reading