Ovatko paradigmat ja vallankumoukset välttämättömiä tieteessä?

1. Johdanto

Thomas Kuhnin teos The Structure of Scientific Revolutions on tieteenfilosofian ja -sosiologian klassikko. Siinä Kuhn esittää ajatuksen, jonka mukaan tiede (erityisesti luonnontiede) ei etene yksinkertaisen kumulatiivisesti uusien löytöjen lisätessä tietämystä, eikä myöskään pelkän rationaalisen todisteisiin perustuvan verifikaation tai falsifikaation kautta. Sen sijaan suuret edistysaskeleet tieteessä johtuvat kriiseistä, joissa aiemmin itsestäänselvänä pidetyt sanomattomat tieteen teon mallit korvautuvat uusilla. Tällöin tapahtuu radikaali siirtymä uuteen, jolloin kyse ei ainakaan tietyssä mielessä ole kumulatiivisesta prosessista. Lisäksi tässä prosessissa ei ole mahdollista yksiselitteisesti päätellä, onko uusi ajattelutapa todella vanhaa parempi selittämään havaintoja.

Kuhnin mukaan tämä prosessi on väistämätön osa tiedettä, eikä se sisältämistään ei-rationaalisista elementeistä huolimatta ole epätoivottavaa tieteen edistyksen kannalta. Näistä väitteistä on eri mieltä Nicholas Maxwell ehkä ansaitsemattomasti vähemmän kuuluisassa kirjassaan From Knowledge to Wisdom, jossa hän kritisoi nykyiseen tieteelliseen ajatteluun sisältyväksi näkemäänsä irrationaalisuutta. Maxwellin mukaan muun muassa juuri Kuhnin huomaama tieteellisten vallankumousten ei-rationaalisuus on oire tieteen kulttuuriin sisältyvästä ongelmasta – ei siis väistämätöntä vaan jotakin, mikä voitaisiin ja pitäisikin korjata.

Tässä työssä esittelen lyhyesti Kuhnin ajatuksen tieteen vallankumouksista ja Maxwellin näkemyksen tieteen kulttuurin ongelmista. Maxwellin näkemys koskee paljon muutakin kuin tieteen vallankumouksiin liittyviä asioita; tiivistän sen lyhyesti painottaen tässä olennaista puolta. Lopuksi tarkastelen Kuhnin ajatuksia ja havaintoja Maxwellin tarjoamasta näkökulmasta lähtien.

2. Kuhn: paradigmat, normaalitiede, kriisit ja vallankumoukset

Kuhnin1 mukaan kypsän tieteenalan merkki on se, että sille on vakiintunut tietty malli ei vain siitä, millainen sen tutkima maailma pääpiirteiltään on, vaan samalla myös sille, millaisia kysymyksiä alan parissa voidaan kysyä, ja millä tavoin maailmaa voidaan tutkia. Tätä mallia hän kutsuu paradigmaksi.2 Ennen tätä vaihetta ala, tai jokin, mitä voidaan myöhemmin kutsua yhdeksi alaksi, on epämääräisemmässä tilassa, jossa siihen sisältyy monia kilpailevia teorioita.3 Jonkinlaisista paradigmoista voidaan puhua tässäkin vaiheessa, mutta ne eivät mahdollista Kuhnin normaalitieteeksi kutsumaa toimintaa4.

Tieteenala saa paradigman, kun tietty suuri teoria hyväksytään sen parissa yleisesti ja kilpailevat teoriat poistuvat käytöstä5. Paradigmassa ei ole kysymys niinkään suoraan sanotuista säännöistä kuin tietystä mallista, jonka mukaan tiedettä tehdään. Ei siis ole määrättyjä riittäviä ja välttämättömiä ehtoja sille, mikä on oikeaa tiedettä, vaan malleja, joihin mahdollisesti tieteellistä toimintaa verrataan implisiittisesti. Tieteenalan opiskelijat oppivat myös alan ja paradigman mallitapausten kautta.6

Paradigmat toimivat myös kuin linssit, joiden kautta todellisuutta katsotaan ja joita ei itsessään nähdä. Ne eivät vaikuta vain siihen, miten havaintoja varsinaisesti tulkitaan tai analysoidaan, vaan myös siihen, mikä on havaintojen sisältö. Havainnon sisältö eroaa pelkästä aistiärsykkeestä siten, että siihen sisältyy jo aivojen automaattisesti tekemää ”tulkintaa”, kuten se, minkälaisia entiteettejä prima facie nähdään. Tämä eroaa kuitenkin tietoisesta tulkinnasta sikäli, että se on osa havaintoa jo annettuna ennen kuin havainnon sisältöä aletaan tietoisesti analysoimaan. Siksi sitä itseään onkin niin vaikea havaita tai eliminoida. Täysin neutraalia havainnon tai aistiärsykkeiden kuvausta onkin vaikeaa tai mahdotonta luoda. Tähän liittyen ei olekaan yllättävää, että paradigma määrää sen, minkälaisia kysymyksiä on järkevää edes kysyä, minkälaiset vastaukset niihin ovat järkeviä, ja mitä käytetyt käsitteet (kuten vaikka avaruus, painovoima tai seos) tarkoittavat ja voivat järkevästi tarkoittaa.7

Vaihetta, jolloin paradigma vallitsee kyseenalaistamattomana, Kuhn kutsuu normaalitieteeksi (normal science). Sen aikana tieteen harjoittaminen keskittyy lähinnä ratkomaan arvoituksia (puzzle), paradigmasta seuraavia ongelmia, joiden ei katsota vielä asettavan sitä kyseenalaiseksi, ja jotka yleensä ovatkin ratkaistavissa sen parissa. Tässä vaiheessa paradigma osoittaa hyödyllisyytensä, koska se antaa tieteen tekijöille mahdollisuuden keskittyä tarkasti ja yksityiskohtaisesti paradigmasta nouseviin tiettyihin kysymyksiin ja vapauttaa heidät miettimästä alansa perusteita, koska ne oletetaan jo tiedetyiksi. Tämä tekee normaalitieteen aikaisesta tutkimuksesta tavallaan hyvin tehokasta toimintaa, koska siinä asetettuja ongelmia ratkaistaan tehokkaasti, mutta samalla se myös tarkoittaa, että normaalioloissa paradigmaa ei kyseenalaisteta eikä vaihtoehtoja edes nähdä. Näennäisten vastaesimerkkien, anomalioiden, oletetaan olevan lähinnä vain pian ratkaistavia arvoituksia.8

Tähän normaalitieteen harjoittamiseen on kuitenkin rakennettu sisään myös mahdollisuus paradigman kumoamiseen9. Vaikka anomalioista ei yleensä huolehdita kovin paljoa, tietyissä tilanteissa – Kuhn mainitsee esimerkkejä, mutta mitään yleistä sääntöä tämän suhteen ei hänen mukaansa tunnu olevan10 – tarpeeksi vakavina näyttäytyvät ongelmat kiinnittävät huomiota ja aiheuttavat tyytymättömyyttä tieteenharjoittajien parissa. Vanha paradigma alkaa vaikuttaa riittämättömältä ja tieteenala ajautuu kriisiin. Kriisinkin aiheuttaviin ongelmiin löytyy itse asiassa yleensä ratkaisu paradigman ongelmanratkaisun sisällä – vanha teoria selittää sittenkin ilmiön jollakin tavalla –, mutta aina ei näin ole.11 Alan ollessa kriisissä myös erilaiset vaihtoehtoiset ajattelutavat syntyvät ja saavat kannattajia. Vaihtoehtoisista teorioistakin useimmat osoittautuvat toimimattomiksi ja hylätään. Joskus kuitenkin tietystä teoriasta alunperin luultavasti ainakin osittain subjektiivisista syistä innostuneet tutkijat sitä pidemmälle kehittäessään onnistuvat keräämään sille vaikuttavaa näyttöä ja se tulee hyväksytyksi vanhan teorian tilalle.12 Tätä Kuhn kutsuu vallankumoukseksi13. Koska kyse on piilotetusti vaikuttavista paradigmoista eikä vain eksplisiittisistä teorioista, vaaditaan myös ajattelutavan muutosta14. Yleensä uudet paradigmat ovatkin lähtöisin nuorilta tai alalla uusilta tutkijoilta, oletettavasti siksi, että he eivät ole sisäistäneet vanhaa paradigmaa yhtä täydellisesti15. Kommunikaatio vanhan ja uuden paradigman kannattajien välillä on vaikeaa, koska he lähtevät erilaisista taustaoletuksista ja käyttävät samoja termejäkin eri tavalla. Einstein esimerkiksi muutti koko avaruuden käsitettä puhuessaan sen kaareutumisesta; edellisen paradigman mukaan avaruus yksinkertaisesti määriteltiin joksikin sellaiseksi, että oli tautologista sanoa, että se ei voinut kaareutua.16 Monet vanhan sukupolven asiantuntijat eivät koskaan pystykään hyväksymään uutta paradigmaa, mutta se tulee vallalle viimeistään heidän kuoltuaan17.

Yleinen kuva tieteestä ainakaan ennen Kuhnia ei vastaa tätä mallia useammastakaan syystä. Paradigmojen luonteeseen kuuluvan näkymättömyyden lisäksi tieteen kehitys on tapana esittää lineaarisena kehityksenä yhteen suuntaan, vaikka jokainen vallankumous on ikään kuin erillinen suunnanvaihdos. Varsinkin uusia tieteentekijöitä kouluttavissa oppikirjoissa esitetään jo pedagogisistakin syistä lähinnä nykyistä paradigmaa, ja tieteen historia esitetään niin, että menneisyyden merkkihahmot kuvataan valikoivasti kuin he olisivat tutkineet nykyisen paradigman mukaisia kysymyksiä.18

Tiede ei kehity jatkuvasti yhteen ja samaan suuntaan, eikä ole mahdollista yksinkertaisesti vertailla kaikkia mahdollisia selityksiä havainnoille ja valita niistä paras. Kuhnin mukaan tiede kuitenkin kehittyy. Hän esittää analogian biologiseen evoluutioon, jossa tapahtuu kehitystä ilman tiettyä päämäärää, ja luonnonvalintaan, joka voi valita vain parhaan tarjolla olevista vaihtoehdoista (mikä vastaa paradigmojen tai teorioiden välistä kollektiivista valintaprosessia). Kuvatunlainen tieteellinen kehitys ainakin johtaa yhä parempiin tapoihin vastata paradigmojen esittämiin kysymyksiin – ja ajatusta siitä, että olisi jokin käytetystä kuvauksesta riippumaton totuus, jota kohti kuvauksien pitäisi kehittyä, hän ei pidä mielekkäänä.19 Itse voisin kannattaa jotakin samankaltaista ajatusta, mutta ilmaisisin sen kyllä toisin. Kuvaus ei ole samankaltainen entiteetti kuin maailma itse, joten vastatessaankin maailmaa kuvaukset ovat vain sen kanssa analogisia, mutta tämä ei sentään tarkoita, ettei maailma olisi riippumaton kuvauksista.

3. Maxwell: Tiedon filosofia, rationaalisuus ja viisauden filosofia

Nicholas Maxwell aloittaa kirjansa20 esittämällä, että akateemisilla aloilla olisi tarvetta laajalle älylliselle vallankumoukselle. Hänen mukaansa akateemisessa tutkimuksessa on keskitytty pelkästään hankkimaan tietoa ja kaikki muu on suljettu sen ulkopuolelle – mutta tämä lähestymistapa on pohjimmiltaan irrationaalinen, ja se on osaltaan syyllinen maailmassa esiintyviin inhimillisiin ongelmiin ja kärsimykseen.21

Maxwellin mukaan akateemisessa tutkimuksessa22 yleensä ja (luonnon)tieteessä erityisesti on vallalla tietty yleensä implisiittiseksi jäävä taustaoletusten joukko tai ideologia, jota hän kutsuu nimellä tiedon filosofia (philosophy of knowledge; sen nimenomaan tieteeseen liittyvä sovellus on standard empiricism). Tämän filosofian mukaan tutkimuksen pääasiallinen ja oikeastaan ainoa päämäärä on tiedon hankkiminen. Vaikka on mahdollista ja suotavaa tähdätä esimerkiksi yhteiskunnallisesti hyödyllisiin sovelluksiin, ja toisaalta tutkijoiden omat mielenkiinnon kohteet tai muut ulkopuoliset tekijät voivat vaikuttaa tutkimuskohteiden valintaan, itse tutkimusta eivät saa ohjata mitkään muut näkökannat kuin totuuden etsiminen. Esimerkiksi arvot on pidettävä siitä erossa. Ainoastaan näin voidaan säilyttää tutkimuksen objektiivisuus. Tämä tarkoittaa myös, että ainoastaan tutkittavan maailman osan antama todistusaineisto voi määrittää sen, millaisia teorioita hyväksytään. Taas voi olla niin, että käytännössä teorian keksimiseen tai parantamiseen johtavat inspiraatiot syntyvät jotakin muuta kautta, mutta loppujen lopuksi todisteet ratkaisevat (vrt. Kuhnin malliin yllä). Ei ole sallittua tehdä mitään metafyysisiä oletuksia maailman luonteesta, jotka sitten rajoittaisivat etukäteen sitä, mitä teorioiden sisällöksi tulee, vaan se pitää jättää täysin todistusaineiston varaan.23

Tämä kuulostaa järkevältä. On tunnettua, että ideologia ja toiveajattelu ovat ennenkin haitanneet todellisen tiedon hankintaa. Tiedon hankkimisen maailmasta on perustuttava maailmaan itseensä eikä ennakkoluuloihin tai -oletuksiin. Maxwell argumentoi kuitenkin, että tiedon filosofia ei ole oikea tapa tehdä tätä. Päinvastoin se johtaa irrationaaliseen tapaan toimia, ja itse piilottaa omat metafyysiset taustaoletuksensa. Samalla myös tiedon filosofian olettavasta tieteenfilosofiasta tulee tieteen harjoittajille mielenkiinnotonta ja sen ongelmista ratkaisemattomia.

Mitä tulee maailman parantamiseen tutkimuksen hankkiman tiedon avulla, tiedon filosofia erehtyy vakavasti erottaessaan tiedon hankkimisen ja sen mahdollisen soveltamisen. Ensinnäkin tutkimuksen lähtökohtaisella amoraalisuudella on käytännön vaikutuksia; se ei vain edistä tiedon itsensä objektiivisuutta, jos ylipäätään edistää, vaan vaikuttaa tutkimuksen moraalisiin seurauksiin. Koska tutkimuskohteen valinnassa ei oteta moraalisia seikkoja huomioon, eikä pyritä siihen, että tuotettaisiin hyödyllistä tietoa (eikä vain mitä tahansa tietoa), valitut aiheet päätyvät usein olemaan sellaisia, jotka hyödyttävät enemmän rikkaita länsimaita kuin muita sitä enemmän tarvitsevia, ja edistävät esimerkiksi aseteollisuutta. Tiede olisi voinut yrittää olla ottamatta osaa sellaisiin asioihin kuin atomipommin luomiseen, lyijyn lisäämiseen bensiiniin tai länsimaiden teollistumiseen kehitysmaiden kustannuksella, mutta ”arvoneutraalina” se ei sitä yrittänytkään ja on siksi niistä osittain vastuussa niistä.24 Käytännöllisiä ja moraalisia ongelmia syntyy muuallakin – esimerkiksi sosiaalitieteissä (joita ei Maxwellin mukaan edes pitäisi ajatella tieteinä) malli, jossa tutkimuksessa pyritään vain tuottamaan tietoa eikä samalla ratkaisemaan ongelmia, johtaa siihen, että tutkimuksesta ei ole juuri hyötyä ongelmien ratkaisemisessa. Itse tutkimus tuottaa vain ”tietoa” eikä korjaa mitään, ja tieto on lisäksi luonteeltaan sellaista, että ihmisten käyttäytymistä yritetään kuvata lainmukaisesti, ilmiönä, mikä näyttää heidät objekteina. Jos tällaista tietoa yritetään sitten soveltaa sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen, sitä voidaan soveltaa vain manipuloimalla ihmisiä sen mukaisesti, sikäli kuin sellainen ylipäätään toimii. Pois sulkeutuu se mahdollisuus, että tutkija toimisi yhteistyössä tutkimiensa ihmisten kanssa sekä ymmärtääkseen tilannetta että muuttaakseen sitä, jolloin hän voisi täten kasvattaa omaa ymmärrystään ja toimia yhteistyössä toisten subjektien kanssa sen sijaan, että tulkitsee heitä kuin objekteja itse päättämästään näkökulmasta.25

Mikä tässä olennaisempaa, tiedon filosofian asenne metafyysisiin taustaoletuksiin itse asiassa tekee sen omista oletuksista osittain näkymättömiä ja luo filosofisia ongelmia, joita on mahdotonta ratkaista sen parissa. Teoreettisella tasolla oletus, että teorioita valittaisiin pelkästään todisteiden, verifikaation tai falsifikaation perusteella tekee mahdottomaksi selittää, miten teorioita itse asiassa verrataan toisiinsa ja miksi edes ylipäätään on mahdollista löytää toimivia teorioita. Kuviteltavissa olevia teorioita on aina loputtomasti, ja mistä tahansa ajatellustakin teoriasta voitaisiin luoda loputtomasti uusia versioita postuloimalla esimerkiksi, että luonnonlait toimivat toisella tavalla joillakin toisilla teoriaan sisältyvillä vakioiden arvoilla. Jos näitä arvoja ei ole havainnoitu, sellainen teoria olisi havaintojen yhtä hyvin tukema kuin sellainenkin, jossa odotetaan lain sisällön olevan sama kaikilla arvoilla ja kaikissa paikoissa. Lisäksi, koska mikään teoria ei koskaan selitä kaikkia senhetkisiä havaintoja täysin (Kuhn sanoo samaa), olisi aina mahdollista esittää teoria, joka toimimalla eri tavoin eri tapauksissa selittäisi enemmän havaintoja kuin lakien yleisyyden postuloiva. Tutkijat eivät kuitenkaan tee näin, vaan suosivat yhtenäisiä lakeja, mikä jo itsessään todistaa, että heillä todellisuudessa on metafyysisiä taustaoletuksia. Nämä jäävät kuitenkin peittoon ja kriittisen tarkastelun ulkopuolelle, koska niiden olemassaoloa ei tiedosteta. Tästä johtuen myös tyypilliset tieteenfilosofian kysymykset (induktion ongelma esimerkiksi liittyy yllämainittuun) näyttäytyvät toisaalta mahdottomina ratkaista ja toisaalta tieteentekijöiden mielestä suuresta ongelmallisuudestaan huolimatta yleensä epäkiinnostavina.26

Toiset metafyysiset, eivät varsinaisesti empiiriset tutkittavissa olevat taustaoletukset muuttuvat tieteen kehittyessä. Tämä tapahtuu kuitenkin tiedon filosofian vallitessa suurella vaivalla, koska sellaisista asioista ei sen normien mukaan pidä keskustella tieteen parissa, vaikka yksittäiset tutkijat voivatkin esittää näkemyksiään ikään kuin epävirallisesti. Tämän takia tieteen harjoittajien on myös vaikea kommunikoida niitä toisilleen. Yksittäiset tutkijat (Einstein mainitaan yhtenä esimerkkinä) voivat kyllä soveltaa luovaa ajattelua myös syvempien kysymysten suhteen, ja näin luoda uusia testattavissa oleviakin ajatuksia, mutta tiedeyhteisö ei kokonaisuudessaan sitä tee.27 Tähän palataan seuraavassa osiossa, koska se juuri liittyy Kuhnin tieteellisten vallankumousten malliin.

Näistä ja muista syistä tiedon filosofia ei täytä rationaalisuuden perusvaatimuksia, jotka ovat Maxwellin mukaan (Popperiin viitaten) seuraavat:

[P]yrkiessämme ratkaisemaan ongelmia meidän on (a) esitettävä ja pyrittävä esittämään paremmin ne perustavat ongelmat, joita pyrimme ratkaisemaan, ja (b) ehdotettava mahdollisia ratkaisuja ja arvioitava niitä kriittisesti.28

Maxwell ehdottaa tiedon filosofian tilalle omaksuttavaksi viisauden filosofiaa, jonka tärkeäksi edustajaksi hän mainitsee Sokrateen29, ja jossa toimittaisiin rationaalisesti ottaen huomioon tutkimuksen luonne inhimillisenä toimintana ja otettaisiin myös filosofiset taustaoletukset mukaan avoimeen tarkasteluun. Tutkimuksen päämääränä otettaisiin huomioon se, miten se toteuttaa todella arvokkaita asioita – liittyen sekä tiedon ja, mikä tärkeämpää, ymmärryksen hankinnan suoraan tuomaan arvoon että siitä epäsuorasti seuraaviin asioihin kuten teknologisiin sovelluksiin. Rationaalisen toiminnan perusteiden mukaisesti tarkasteltaisiin ja kehiteltäisiin pelkkien teorioiden sijaan keskinäisessä vuorovaikutuksessa teorioita, metodeja ja taustaoletuksia, jolloin nämä kaikki osa-alueet voisivat kehittyä hedelmällisesti ja niin, että tutkijat olisivat niistä tietoisia ja ymmärtäisivät, mitä tekevät.30 Esimerkiksi perustelu sille, että kummallisesti muotoiltuja epäyhtenäisiä lakeja esittäviä teorioita ei edes harkita, palautuu loppujen lopuksi metafyysisiin lähtöoletuksiin, jotka perustuvat siihen, millainen maailman täytyy olla, jotta se olisi edes ymmärrettävä. Nämä oletukset ovat ensinnäkin järkeviä siksi, että ne voivat lähtökohtana vain auttaa tutkimusta, eivät haitata sitä, ja toiseksi ne ovat ääneen lausuttuina mahdollisia muuttaa tarvittaessa.31 Muistettakoon, että tiedon filosofian väitetty ihanne vain todisteiden pohjalta lähtevästä teoriavalinnasta on mahdoton ja sitä ei käytännössä seurata.

Tästä seuraa, että kunkin alan filosofian pitäisi olla osa kyseistä alaa32. Tieteenfilosofiankin pitäisi olla osa tiedettä. Toisena seurauksena on, että tutkijoiden pitäisi ottaa kantaa myös käytännön kysymyksiin sen lisäksi, että he esittävät ja etsivät faktoja33. Yllä mainitussa esimerkissä sosiaalitieteistä pitäisi tietenkin toimia juuri sillä tavoin, miten tiedon filosofiaa seuratessa ei toimita.34

4. Johtopäätöksiä: Tieteen vallankumoukset Maxwellin näkemyksen valossa

Maxwell mainitsee Kuhnin kuvaamat tieteelliset vallankumoukset yhdessä kohdassa kirjassaan, mutta hänen mallissaan ne seuraavat nimenomaan tiedon filosofian irrationaalisuudesta. Lainaan suuren osan tätä kohtaa, koska se osoittaa, kuinka hyvin Maxwellin malli sulkee Kuhnin mallin sisäänsä.

Koska tiedeyhteisö ei muodosta eikä kritisoi erilaisia mahdollisia vastauksia maailmaa koskevan ymmärryksemme kehittämistä koskeviin ongelmiin, on varsin todennäköistä, että tiedeyhteisö kokonaisuutena hyväksyy, dogmaattisesti ja kritiikittömästi, jonkin tietyn kokoelman vastauksia sellaisiin ongelmiin, niin että jonkin aikaa tiede lähes määritellään näiden dogmaattisten vastausten mukaan ja kaikki tieteellinen tutkimus ja teoretisointi tapahtuu näiden vastausten viitekehyksessä. Ennen pitkää empiiriset ongelmat – jotka normaaliempirismi tunnustaa selvästi – saattavat tulla niin ylikäymättömiksi, että voi kehittyä uusi kattava, empiirisesti menestyksekkäämpi teoria, joka on vanhojen ymmärryksen ongelmien ratkaisujen vastainen mutta joidenkin uusien implisiittisten mahdollisten ratkaisujen kokoelman mukainen. Ei ole mahdollista keskustella siirtymisestä uudesta teoriasta vanhaan rationaalisesti, yksinkertaisesti siksi, että ymmärryksen ongelmista ei voida eksplisiittisesti keskustella tieteessä. Siirtymä tapahtuu siksi Kuhnin […] niin nerokkaasti kuvaamalla irrationaalisella tavalla.35

Paradigmojen näkymättömyys (ja ylipäätään olemassaolo) ja niiden vaihtamisen vaikeus ja irrationaalisuus johtuvat Maxwellin mukaan siis periaatteellisesta virheestä tieteen tekemisen olettamuksissa, ja ne pitäisi pystyä korvaamaan rationaalisella toiminnalla ja tiedostetuilla, tunnustetuilla lähtökohdilla. On toinenkin kohta ja yhteys, jossa Maxwell viittaa vallankumouksen käsitteeseen – kirjan alussa hän sanoo peräänkuuluttavansa vallankumousta, mutta lisää, että hän ei tarkoita Kuhnin kuvaaman kaltaista tieteen vallankumousta, jossa teoriat korvautuvat toisilla36. Juuri teorioiden mielessä tässä onkin eroa, mutta toiselta kannalta katsottuna samankaltaisuus on itse asiassa huomattava. Paradigma on jokin, joka hyväksytään yleisesti tiedeyhteisössä, joka opitaan tiedostamattomasti esimerkeistä, joka ohjaa ajattelua, toimintaa ja tieteellisyyden määrittelyä, ja jota on vaikea kyseenalaistaa sen implisiittisyyden ja näennäisen itsestäänselvyyden takia. Tämä kaikki sopii myös tiedon filosofiaan sellaisena kuin Maxwell sen esittää. Tiedon filosofia onkin eräänlainen metaparadigma, korkeamman tason paradigma, joka samalla on syy siihen, että tavallisia paradigmoja on olemassa.

Maxwell esittää periaatteessa ainakin näennäisen täydellisen selvityksen vaihtoehdosta tieteelle normaalititeen, paradigmojen ja vallankumousten sijaan. Hänen mallinsa pystyy selittämään, miten Kuhnin kuvaaman normaalitieteen aikaisen tieteentekijöiden väistämättömän sokeuden sijaan paradigmoihin ja vallankumouksiin sisältyvät tekijät siirrettäisiin osaksi tietoista ja rationaalista normaalia tutkimusta. Malli ideoiden ja ymmärryksen kehittämisestä vähitellen on nähdäkseni täysin yhteensopiva myös sen kanssa, miten tietyt teoriat, paradigmoja tai ei, hallitsevat maailman havaitsemistamme ja tulkintaamme. Niistä päästään yli joka tapauksessa vain vähitellen kokemuksen ja ajatustyön kautta, ymmärryksen kasvaessa. Tämä prosessi ei ole helppo eikä nopea, mutta se tuskin menettää mitään, jos ihmiset pyrkivät siihen tietoisesti ja jatkuvasti eivätkä vain anomalioiden hämmentäminä kriisien aikana.

Pieneksi kysymysmerkiksi jää, mitä tapahtuu Kuhnin esittämän normaalitieteen aikaisen perusteiden pohtimisesta vapautumisen tuottamalle tutkimuksen tehokkuudelle. On varmasti mahdollista ainakin esittää, että sekään ei kärsisi, koska perusteita ei ole pakko vetää altaan koko aikaa vaikka se olisikin mahdollista. Toisaalta myös päinvastaista voitaisiin esittää.

Tämä teksti on muokattu versio seminaarityöstä “Kuhnin ja Maxwellin näkemykset tieteen vallankumouksista”, jonka kirjoitin Tieteenfilosofia II -seminaariin Turun yliopistossa vuonna 2012. Olen säilyttänyt alkuperäiset lähdeviitteet, vaikka jotkin niistä viittaavat aika epämääräisesti ja ehkä vääriinkin paikkoihin (koska olin lukenut Kuhnin kirjan — ja sisäistänyt sen ajatuksen — kokonaisuutena, enkä muistanut, mistä kaikki löytyi).

Viitteet

1

Kuhn, Thomas S. 1970. The Structure of Scientific Revolutions. The University of Chicago Press, Chicago. Toinen, laajennettu painos.

2

Kuhn tarkentaa terminologiaansa ja erottelujaan tässä suhteessa jälkikirjoituksensa kohdassa 2, mutta sitä ei liene tarpeellista tässä ottaa huomioon. Kuhnin alkuperäisestä termin ”paradigma” määrittelystä ks. esim. 10-11.

3

Luku II.

4

178–179.

5

Esim. 23.

6

Luku V.

7

Luku X.

8

Luvut III ja IV.

9

52.

10

82.

11

82–84. Ks. myös lukua VIII kokonaisuudessaan ja lukua VIII.

12

156–158.

13

Esim. 92.

14

Luku XII.

15

90.

16

Luvut IX ja X.

17

151.

18

Luku XI.

19

Luku XIII.

20

Maxwell, Nicholas 1984. From Knowledge to Wisdom. A Revolution in the Aims & Methods of Science. Basill Blackwell, Oxford.

21

Luku 1.

22

Sana ”tutkimus” vastaa tässä ja alla sanaa ”inquiry” alkukielessä. Ks. alaviitettä sivulla 14.

23

Luku 2.

24

49–59.

25

59–53, 162–165.

26

Luku 9.

27

98–99.

28

”[I]n seeking to solve problems we (a) articulate, and seek to improve the articulation of, the basic problems we hope to solve, and (b) propose and critically assess possible solutions.” (47.)

29

118.

30

Luvut 4 ja 5.

31

222–225.

32

149–150.

33

Ks. erityisesti lukua 4.

34

Maxwellillä on myös näkemyksiä siitä, miten tiedon filosofia haittaa ja viisauden filosofia edistää ymmärrystä siitä, miten fysiikan selittämässä maailmankaikkeudessa voi esiintyä sellaisia asioita kuin merkitystä, subjektiivista kokemusta ja vapautta, mutta syvällisyydestään huolimatta ne on parasta jättää tämän tarkastelun ulkopuolelle. Näistä ks. erityisesti lukua 10.

35

”As a result of the failure of the scientific community to articulate and criticize diverse possible solutions to the problem inherent in the aim to improve our understanding of the world, it is quite likely that the scientific community will accept, as a body, in a dogmatic and uncritical way, some set of answers to such problems, for a time science almost being defined in terms of these dogmatic answers, so that all research and all theorizing proceeds within the framework of these answers. Eventually empirical problems – clearly recognized by standard empiricism – may become so overwhelming, that a new, empirically more successful, comprehensive theory may be developed, violating the old solutions to problems of understanding but being in accordance with some new implicit set of possible solutions. It will not be possible to discuss the transition from the old to the new rationally, just because problems of understanding cannot be explicitly discussed within science. The transition will thus be made in the irrational way so brilliantly described by Kuhn […].” (99.)

36

Maxwell 1984, 3–4.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s