Uskoa ilman uskomuksia?

Click here for the English version: Faith without Belief?

Johdanto

Filosofi Søren Kierkegaardin mukaan uskoon kuuluu aina hyppy. Hänelle tämä tarkoitti valintaa uskoa kristinuskoon vaikka sille ei voitu antaa mitään kunnon syytä — itse asiassa hän piti kristinuskon keskeistä ajatusta absurdina. Hän ei kritisoinut tätä valintaa vaan esitti sen oikeana, ja piti objektiivista epävarmuutta uskon vaatimuksena. Käsitettä leap of faith, “uskon hyppy”, käytetään yhä samankaltaisessa merkityksessä, tarkoittaen valintaa uskoa ilman ulkoisia todisteita.

Mistä tällaisessa uskossa on kysymys? Englanniksi on helpompi tehdä sanallinen erottelu käsitteiden faith ja belief välillä. Belief on pelkkää normaalia uskomista, faith uskoa jossakin erikoisemmassa mielessä. Minä uskon puiden olemassaoloon, mutta minulla ei ole mitään “uskoa” sitä kohtaan tässä jälkimmäisessä mielessä. Jos niin sanottaisiinkin, se voisi tarkoittaa kai vain sitä, että luotan tämän uskomuksen totuuteen. Tämä on yksi osa “uskoa” tässä erikoisemmassa mielessä: siihen liittyy myös luottamus, ei vain totena pitäminen. Toinen on Kierkegaardin tapauksessa yllä esille tullut ulkoisten todisteiden puute. Voitaisiin puhua sisäisestä varmuudesta ulkoisen epävarmuuden edessä.

Sanon tässä tekstissä aina “usko” niissä kohdin, missä englanniksi sanottaisiin “faith” ja “uskoa” tai “uskomus” niissä, missä sanottaisiin “belief”. Verbi “uskoa” liittyy aina jälkimmäiseen merkitykseen. Tämä on osittain keinotekoinen erottelu sanojen välillä, mutta se on tarpeellista näiden toisiinsa liittyvien käsitteiden pitämiseksi erillään. (Voitte uskoa (believe), että tämä artikkeli oli helpompi kirjoittaa englanniksi.)

Usko liittyy yleensä uskonnolliseen uskomukseen — ja toisinpäin. Monet teologit väittäisivät nykyäänkin, että jumalan olemassaolosta on todisteita, mutta toiset sanoisivat, että niitä ei ole, ja kaikki riippuu uskosta, koska siitä uskonnossa on kysymys. Kierkegaard ei ollut ainoa, joka sanoisi, että todisteet tekisivät uskon mahdottomaksi. Olen samaa mieltä siitä, että ei ole todisteita jumalan olemassaololle eikä muille yliluonnollisille uskomuksille, ja näin oletetaan alla.

Mutta mitä usko on? Entä uskominen? Onko niiden välillä välttämätön yhteys? Ja onko uskolla jotakin arvoa vaikka se näyttää määritelmällisesti irrationaaliselta? Mitä sanottavaa filosofialla ja psykologialla on tästä?

Uskomuksien luonne

Uskomisen luonteeseen kuuluu se, että uskomukset pyrkivät olemaan totuudellisia eli vastaamaan maailmaa. Johonkin ajatukseen uskominen tarkoittaa sen totena pitämistä. Ensi näkemältä siis näyttää, että uskomukselle toivottavaa ja rationaalista on, että se olisi tosi maailmasta.

Jos tämä on totta, meidän pitäisi pyrkiä siihen, että uskomuksemme olisivat tosia. Niissä tulee aina olemaan jotakin epävarmuutta, mutta ainakin meidän pitäisi perustaa uskomuksemme luotettavimpiin lähteisiin. Meidän pitäisi myös pitää eri ajatuksia uskottavina ja luotettavina tarkalleen siinä määrin, missä ne parhaiden tietojemme mukaan ovat: hyvin luotettavina tavallisia yksinkertaisia asioita, jotka näemme juuri nyt ja joihin ei liity paljon tulkintaa; varsin luotettavina hyvin todistettuja ja yleisesti hyväksyttyjä tieteellisiä totuuksia (olettaen tietenkin, että tieteen metodit ovat luotettavia; minun pitäisi joskus kirjoittaa siitä, miksi niin on); varsin epäluotettavina pelkkiä arvauksia; ja niin edelleen.

Tästä seuraa myös, että meidän ei pitäisi uskoa ajatuksia, joista ei ole todisteita. Ihmismieli voi keksiä minkä tahansa mielivaltaisen ajatuksen, ja mahdollisuus osua oikeaan ilman mitään todisteita pelkästään keksimällä on käytännössä olematon. Ihmiset voivat jopa alkaa uskomaan asioita ilman minkäänlaisia todisteita, tosin tässäkin tapauksessa on todennäköisesti usein mukana jollakin tasolla väärä käsitys siitä, että todisteita on.

Tästä seuraa johtopäätös, että uskomusten muodostaminen pelkästään uskon pohjalta on irrationaalista. Käytännössä se on tapa varmistaa, että uskomus ei vastaa maailmaa.

En tiedä, kuinka moni voisi todella kieltää sen, että hänen uskomustensa on tarkoitus vastata maailmaa. Fideismi on karkeasti sanottuna ajatus, jonka mukaan uskonnollisiin uskomuksiin ei tarvita syytä. Se voi tarkoittaa sitä, että usko itsessään paljastaa totuuden, mutta olen aika varma, että olen nähnyt myös version, jonka mukaan uskomusten totuus on epäolennaista sen kannalta, kannattaako niihin uskoa. Kuitenkin jos jollakulla on uskomus, siitä seuraa aika suoraan, että hän pitää sitä totena. Jos usko sitä paitsi olisi jotenkin mystisesti luotettava tietolähde, uskon perusteella uskominen olisikin luotettavan todistusaineiston perusteella uskomista, eikä siis sittenkään uskoa — ei se voi olla molempia yhtä aikaa. Näyttää siis olevan osa uskomisen luonnetta, että uskomukset pyrkivät olemaan tosia, ja se tarkoittaa, että on irrationaalista uskoa asioita, joiden ei ole syytä ajatella olevan tosia. Jos siis uskonnolliset uskomukset omaksutaan uskon perusteella, ne olisivat irrationaalisia.

Kuitenkin…

Riskien ottamisen rationaalisuus

(Ei, tällä ei ole mitään tekemistä Pascalin vedonlyönnin kanssa.)

Mitä elämässä sitten tekeekään, aina joutuu ottamaan riskejä. Jo pelkästään jos lähtee ulos voi jäädä auton alle, joutua ammutuksi, tai jäädä putoavan meteoriitin alle. Huomatkaa, että nämä ovat kaikki hyvin epätodennäköisiä tapahtumia, tosin tietenkin jossakin paikassa jokin voi olla muita vähemmän epätodennäköinen. Useimmissa paikoissa mitään niistä ei todennäköisesti tapahdu. Mutta voisi tapahtua. Sitä mahdollisuutta ei voi koskaan sulkea pois. Riskejä ei myöskään poistaisi kokonaan se, jos ei ikinä menisi ulos. Se kylläkin yleensä tekisi niistä vielä pienempiä. Ehkä se olisi jopa kaiken kaikkiaan turvallisempaa, tosin tämän määrittämiseksi olisi laskettava mukaan kotona tapahtuvien onnettomuuksien kasvava todennäköisyys, enkä tiedä, mikä lopputulos olisi. Mutta vaikka se olisikin turvallisempaa, ei ole viisasta eikä rationaalista tehdä niin vain vältelläkseen epätodennäköisiä asioita. Ehkä kotiin jääminen pienentää todennäköisyyttä sille, että jotakin kamalaa sattuu tapahtumaan, vaikka todennäköisyydestä 1/10.000.000 todennäköisyyteen 1/100.000.000. Mutta varmasti se laskee mahdollisuuden viettää hauskan illan ulkona kavereiden kanssa nollaan.

Opetus ei kuitenkaan ole vain, että ei kannata olla täysin vainoharhainen erittäin epätodennäköisten asioiden suhteen. Koko elämä on riski monilla eri tasoilla. Ja takuita ei koskaan ole. Satunnaiset katastrofit voivat olla epätodennäköisiä, mutta ihmisellä on vuosikymmeniä aikaa täynnä erilaisia mahdollisuuksia, että jotakin tapahtuu — joten joskus jotakin tulee kyllä tapahtumaan. Ja jotkin asiat ovat itsessään varsin todennäköisiä tai väistämättömiä. Jokainen tulee menettämään ihmisiä, joista hän välittää. Jokainen tulee kuolemaan joskus. Pelkästään todennäköisestä puhuen, jo se, että on minkäänlaisia tunnesiteitä toisiin ihmisiin, tekee melko todennäköiseksi sen, että joutuu joskus jonkun satuttamaksi. Heti, kun välittää yhtään mistään, ottaa riskin sen menettämisestä. Jos ei välitä yhtään mistään, oletettavasti kuolee janoon, ellei joku toinen pidä huolta.

Mutta välittäminen kuuluu luontoomme, ja se on ainoa asia maailmankaikkeudessa, mikä antaa millekään mitään merkitystä. Vaikka olettaisimme, että onkin jumala, joka jotenkin antaa kaikelle merkityksen, sekään ei kosketa ihmistä, ellei tämä itse välitä siitä. Jos jätetään nämä suuremmat metafyysiset kysymykset syrjään, elämässä ei ole mitään mieltä ilman, että on jotakin, mistä välittää. Mutta koskaan ei ole mitään takuita. Jos välittää mistään, ottaa aina riskin. Voi olla käytännössä mahdotonta olla välittämättä mistään (muuten kuin tietyissä neurologisissa sairauksissa, jotka saattavat ihmisen käytännössä koomaan), mutta on silti mahdollista pelätä ja välttää riskejä tai olla tekemättä niin. Eikä tietenkään ole järkevää ottaa liian suuria tai hyödyttömiä riskejä. Lottoaminen ei ole rationaalista ellei sitten saa jotain irti siitä, kun ei voita. Mutta tietyn pisteen jälkeen pitää lakata pelkäämästä ja pistää itsensä likoon tai jää vain paitsi kaikesta. Liika varovaisuus on myös irrationaalista.

Tähän vaaditaa kuitenkin eräänlaista “uskoa”, vaikka sitä ei ajattelisikaan sellaisena. Eräänlaista luottamusta, että asiat tulevat menemään hyvin, vaikka mitään takuita ei olekaan. Ei ole tarkoituksenmukaista huolehtia kaikesta pahasta, mitä voisi tapahtua, eikä edes asioista, jotka väistämättä tapahtuvat, kuten kuolemasta. On rationaalista olla käyttämättä paljoa aikaa tai energiaa sellaisista asioista huolehtimiseen, joille ei voi mitään. Tässä kohdin jotkut ihmiset ottavat vastaan uskonnon tarjoaman takuun: koska jumala on hyvä, niin asiat tulevat järjestymään parhain päin jollakin tavalla.

Huomatkaa kuitenkin, että pääsimme tähän siitä oletuksesta, että ei ole mitään takuita mistään. Nyt näyttää siltä, että on rationaalista käyttäytyä niin kuin olisi. Kumoaako tämä aiemman argumentin siitä, että on irrationaalista uskoa ilman todisteita? Onko se sittenkin käytännön syistä tarpeellista?

Uskonnollisuuden psykologisia funktioita

En usko, että uskonto voitaisiin selittää vain viittaamalla sellaisiin asioihin kuin kuolemanpelkoon. Jos etsit yleistä selitystä sille, miksi uskontoa on olemassa, kokeile Pascal Boyerin kirjaa Ja ihminen loi jumalat. Oletettavasti siinäkin on omat vikansa, mutta se on kuitenkin uskottavin tuntemani selitys. Sitä paitsi siellä kumotaan monia näistä muista selityksistä.

On kuitenkin selvää, että uskonnollisilla uskomuksilla on myös rooli yllä mainitun kaltaisten elämän epävarmuuksien käsittelemisessä — ainakin joillekuille, hyvin todennäköisesti monille, jokseenkin mahdollisesti jopa useimmille. Jos pelkää kuolemaa, varsinkin sitä yleistä ajatusta, että joskus joutuu kuolemaan, uskomus kuolemanjälkeiseen elämään eliminoi tämän huolen osittain. Sellainen uskominen voi henkilöstä riippuen olla jopa rationaalista, jos sen positiivinen vaikutus elämään huolehtimista vähentämällä painaa enemmän kuin se, että silloin uskoo johonkin, joka lähes varmasti ei ole totta.

Yksi ilmiö, jota olen nähnyt mainittavan uskontotieetessä ja joka vaikuttaisi olevan yleinen (tai ehkä uskontotieteilijät vain tykkäävät puhua siitä) on suuresta menetyksestä selviytyminen uskonnon kontekstissa. On tietty kuvio (tietenkin vain yksi monista mahdollisista), jossa henkilö ensin lakkaa uskomasta ja/tai on vihainen jumalalle tapahtuneesta, mutta ennen pitkää hyväksyy sen ja löytää siitä merkitystä, nähden sen osana jumalan suunnitelmaa ja ehkä jopa kaiken kaikkiaan “hyvänä” asiana. Selvästikin kyse on uskosta, joka auttaa käsittelemään maailman epäluotettavuutta.

On myös käsitepari, jota en ole vielä täysin ymmärtänyt, mutta joista tiedän tarpeeksi mainitakseni ne tässä. Uskonnollisesta fundamentalismistaan kertovassa kirjassaan The Battle for God Karen Armstrong esittää, että osasyy nykyaikaisen fundamentalismin syntyyn on se, että ihmiset ovat unohtaneet, miten uskonnollisia tekstejä on tarkoitus lukea ja uskonnollista kieltä ylipäätään pitäisi ymmärtää. Nykyään oletamme, että kaikki, mikä esitetään väitteenä siitä, miten asiat ovat, on ymmärrettävä logoksena — kirjaimellisesti tosina väitteinä maailmasta. Mutta uskonnollisessa kielessä oli aina ollut enemmän kyse mythoksesta — jostakin, joka vaikuttaa ihmisiin ja auttaa heitä psykologisesti selviytymään elämässä. Kyse ei ole varsinaisesti vertauskuvallisesta kielestä, mutta jostakin vähän sen suuntaisesta kuitenkin. Tietenkään tämä ei tarkoita, että mythosta ei jossakin mielessä myös uskottaisi. Mutta sen funktio on jokin muu kuin olla totta — eräänlainen vastaesimerkki sille, mitä sanoin yllä uskomisen luonteesta.

Jälleen: todistaako tämä kaikki, että rationaalisesti pitäisi omaksua uskomuksia muulta pohjalta kuin niiden totuuden todennäköisyyden takia? Jatkan edelleen kysymyksen vastauksen lähestymistä.

Heikko ja vahva usko ja uskomusten rooli

Onko fundamentalistin usko heikkoa vai vahvaa? Vastaus riippuu varmasti sekä tarkasteltavasta yksilöstä että uskon tarkasta määritelmästä. Alla oleva ei siis ole täydellinen vastaus tähän laajaan ja epämääräiseen kysymykseen. Mutta se on yksi näkökulma, joka tuntuu olevan omalla tavallaan tosi.

Fundamentalisti, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa ihmistä, joka lähestyy uskontoa säilyttävän lähestymistavan tietoon kautta kuten olen sen määritellyt täällä, omaa tietynlaista sokeaa uskoa. Järki tai syyt eivät saa häntä muuttamaan uskomuksiaan.

Mutta onko tämä vahvaa uskoa? On uskottavasti perusteltu, että se ei olisi. Jos jonkun usko on kiinni siitä, että kaikki annetut uskomukset on hyväksyttävä tiukan kirjaimellisesti… jos hän ei pysty sulattamaan evoluution ajatusta, koska se on ristiriidassa hänen näkemyksensä kanssa Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta… jos hän pelkää kuollakseen mitä tahansa vastaväitteitä, koska se uhkaisi hänen varmuuttaan ja hän ei voi kestää sitä, että joutuisi punnitsemaan itse eri vaihtoehtoja… missä on luottamus? Varmuus? Onko sellaisella ihmisellä tosiaan uskoa kristinuskoon, joka ajattelee, että jos yksikin sana Raamatussa on epätosi, se täytyy kaikki hylätä? Sanoisin, että sellainen usko on todellakin varsin heikkoa. (Säilyttävään lähestymistapaan liittyy kyllä ainakin yksi toisenlainen tapa lähestyä uskomuksia, jossa ei ole kyseessä ollenkaan usko vaan anoastaan ihmisten kyyninen manipulointi ja hallinta.)

Näytää siis siltä, että joissakin tapauksissa voimakkaisiin uskomuksiin tarrautuminen osoittaa heikkoa uskoa. Vahvempi ja, mikä tässä olennaisempaa, kypsempi usko pärjää kyllä, vaikka maailma osoittautuisikin vähän erilaiseksi. Se ei tarvitse valheellista varmuutta asioista, joita ihminen ei kuitenkaan voi tietää varmasti, koska ihminen ei ole erehtymätön.

On olemassa myös oletettavasti vahvempi uskon laji, johon jo viitattiin yllä. Se voi kyllä esiintyä edellä mainitun kanssa yhtä aikaa, fundamentalisteillakin on myös sitä, mutta se on periaatteessa erilaista. Tässä uskossa kaikki tulkitaan jonkin sen kaltaisen uskomuksen mukaan kuin että jumala on hyvä. Se näkyy siinä, mitä sanoin yllä menetyksistä selviämisestä. Loppujen lopuksi kaikessa on silloin ihmisen mielestä järkeä. Tällaista uskoa voi ihmisellä olla myös alusta lähtien, jolloin hän ei alun perinkään kyseenalaista jumalaa ja hyväksyy vain, että kaikki, mikä tapahtuu, oli varmasti osa jotakin suurempaan hyvään johtavaa suunnitelmaa tai jotain. Tällainen usko katsoo kauheaa lentokoneonnettomuutta, jossa kuoli kymmeniä ihmisiä, ja kiittää jumalaa siitä yhdestä ainoasta, joka “ihmeellisesti” pelastui, kysymättä miksi niiden muiden piti muuten vain kuolla. Tällainen ajattelu ei ole logiikkaa nähnytkään, mutta ehkä se auttaa tragedian käsittelemisessä. (Katso tosin myös seuraavaa kappaletta.) Ainakin joissakin rajoissa voi olla terveellisempää olla kiitollinen kuin vihainen. Tähän voi myös liittyä luottamus siihen, että kaikki kääntyy itselle parhaiten päin, ehkä kunhan vain luottaa jumalaan, vaikka maailmaa koskeva todistusaineisto ei viittaa minkäänlaiseen takuuseen.

Ihmisten on täysin mahdollista olla uskonnollisia ja silti liian rationaalisia hyväksyäkseen tuollaisen ajattelun. (Tietenkin.) Yhden esimerkin antaa tämä artikkeli, jossa eräs pappi, jolla on kokemusta ihmisten auttamisesta traumaattisissa tilanteissa, sanoo, että on sekä teologisesti että psykologisesti tyhmää selittää ihmisille lapsiin kohdistuneen tragedian jälkeen, että jumala on suunnitellut sen kaiken ja kaikki on oikeasti hyvin. (Ehkä se toimii paremmin psykologisena apuna, jos ollenkaan, silloin kun ihminen ajattelee niin omasta aloitteestaan kuin jos joku muu sanoo sen.) Kirjoittaja myöntää, ettei ole järkeä ajatella, että jumala antaa kauheiden asioiden tapahtua tarkoituksella, mutta vaikka tämä tuntuu vähentävän jumalan voimaa vaikuttaa asioihin, hänellä on silti oletettavasti uskoa — ja sitä paitsi yksi absurdi uskomus vähemmän.

Olen nähnyt tätä muuallakin. Yhdenlaisessa uskossa, jota olen nähnyt ihmisten omaavan, myönnetään kaikki tosiasiat maailmasta, joista olen tässä puhunut — mitä tahansa pahaa voisi tapahtua, jumala ei vahdi, että meille käy hyvin. Mutta, he sanovat, he selviytyvät tästä kaikesta pelkästään yhden uskomuksen voimalla: he luottavat siihen, että lopussa, kuolemanjälkeisessä elämässä, kaikki tulee olemaan hyvin. Silloin jumala tulee puuttumaan asioihin.

On perusteita kutsua tätä vahvaksi uskoksi. Se on hyvässä mielessä itseriittoista. Sen ei tarvitse omaksua enempää kuin yksi perusteeton uskomus tai kumota järkeä hyväksymällä ristiriitaisia tai absurdeja ajatuksia. Sen ei tarvitse asettua järjen tielle, koska se kestää (melkein) mitä tahansa, mitä järki sanoo. On totta, että sokean uskomisen vahvuutta voitaisin myös kutsua uskon vahvuudeksi, ja joillakin tavoilla se on tämän vastakohta. Mutta uskon tämän olevan todellisempaa vahvuutta, ja varmasti se on kypsempää ja tasapainoisempaa. Sen ei tarvitse teeskennellä mitään, mikä on ristiriidassa maailman todellisen tilan kanssa; se voi hyväksyä sen ja käsitellä siitä seuraavaa epävarmuutta luottamalla pelkästään tuonpuoleiseen.

Taas sama kysymys hieman eri muodossa: Onko tämä viimeksi mainittu sitten paras tapa? Mahdollisimman vähän harhakäsityksiä maailmasta, mutta silti uskoa?

No, muistatteko tämän artikkelin otsikon? Voidaan selvästi ottaa vielä yksi askel pidemmälle.

Rationaalinen usko

Usko on hyödyllistä elämän perustavan epävarmuuden käsittelemisessä. Jokin sitä vastaava on tarpeellistakin, vaikka se olisi sitten pelkkää ajattelematonta huolehtimattomuutta eikä mitään kunnolla hengellistä. Mitä tietoisempia olemme asemastamme, mitä enemmän joudumme tiedostamaan sen, sitä enemmän tarvetta meillä on jollekin varsinaisen uskon kaltaiselle.

Kuten yllä sanottiin, uskoon liittyy yleensä uskomuksia. Yleensä kyse on uskomuksista yliluonnollisiin entiteetteihin ja sensellaisiin. Ihmiset selviytyvät ja löytävät elämilleen merkitystä, ja jotenkin siihen liittyy todistamattomia uskomuksia maagisista olioista, joilla ei välttämättä ole edes paljoa vaikutusta käytännön elämään. Luultavasti tämä johtuu siitä, että se on kaikki mythosta. Mutta mythoksen ja logoksen välinen ero ei koskaan ollut useimmille ihmisille aivan selvä — muuten he eivät ikinä olisi yrittäneet toimia mythoksen mukaan konkreettisessa elämässä — ja nyt olemme siis ilmeisesti kollektiivisesti unohtaneet mitä mythos edes on. Enhän minä itsekään en ymmärrä sitä täysin. Joten ihmisillä vain on uskomuksia ilman perusteita pitää niitä tosina.

Mutta onko se tarpeellista? Rationaalista? En usko. Voimme nimittäin pitää kaiken, mikä tekee uskosta rationaalista, ja poistaa kaiken, mikä tekee siitä irrationaalista, ja olen sitä mieltä, että se, mitä jää jäljelle, käy yhä uskosta — ja, mikä tärkeämpää, vastaa tarpeisiimme. Tietenkin jos tällaista uskoa täytyy tosiaan soveltaa täydessä mitassa, selviytyäkseen suurista ongelmista, jotka uhkaavat psykologisesti murskata ihmisen, se vaatii teoriassa myös kaikkein vahvinta uskoa. Ajattele vahvinta yllä mainittua uskoa ja poista siitä viimeinen uskomus, että kaikki korjaantuu tuonpuoleisessa.

Ei ole kuolemanjälkeistä elämää. Kaikki elämässä on epävarmaa. Jokainen tulee lopulta menettämään kaiken, tosin silloin ainakin saa myös olemattomuuden tuoman vapautuksen kaikesta, ja sitä ennen ehdimme vielä kokea paljon tuskaa. Ei ole muuta merkitystä kuin se, minkä itse luomme. Mutta toisaalta tulemme todennäköisesti kokemaan myös paljon iloa ja onnea elämämme aikana, ja saamme luoda elämäämme sen merkityksen, mitä haluamme. Tosin voimme silti epäonnistua jollakin tavalla, joka tekee kaiken tyhjäksi. Takuita ei ole.

On silti rationaalista ottaa oikeat riskit ja olla tuhlaamatta vähää aikaamme turhaan huolehtimiseen. Ja se on mahdollista. Mutta se vaatii uskoa. Tai, jottemme väittele pelkistä sanojen merkityksistä, ainakin lähintä uskon vastinetta, johon ei liity minkään tietyn uskomuksen hyväksymistä.

Oletetaan, että on uskoa vaikka ihmiskuntaan. (Tässä kohdin olisi luonnollista sanoa, että “uskoo”, kun puhutaan muuhun kuin propositioon uskomisesta, mutta olen yllä rajannut sen käytön toiseen merkitykseen.) Sen ei tarvitse tarkoittaa, että on liian naiivin luottavainen tai olettaa kaikkien olevan kilttejä. Silti voi tietää ja luultavasti tietääkin, että ihmiset kykenevät sekä hyvään että pahaan ja ovat tehneet ja luultavasti tulevat tekemään paljon kumpaakin. Tämä usko ei perustu minkään tietyn tosiasiaväitteen uskomiseen. Se tarkoittaa kuitenkin tyypillisesti, että ihmisellä on positiivinen, optimistinen asenne ja hän on valmis toimimaan toisten ihmisten kanssa parantaakseen asioita. Tämä on rationaalista koska sen vaihtoehto, se, että huolehtii liikaa tai ei edes yritä, ei ole.

Entä jos omaa uskoa rakkauteen? Sen ei tarvitse tarkoittaa, että uskoo sellaisiin propositioihin kuten että kaikki järjestyy parisuhteessa kunhan vain on rakkautta, tai etteivät suhteet koskaan voi mennä huonosti. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että ajattelee, että kannattaa yrittää. Mutta tämä on subjektiivinen arvoarvostelma, ja lisäksi rationaalinen asenne kuten yllä, ei väite siitä, millainen maailma itsessään on. Uskomus, mutta ei varsinaisesti faktuaalinen uskomus.

Entä jos omaa uskoa itseensä? Sen ei tarvitse tarkoittaa, että uskoo aina onnistuvansa, mutta se tarkoittaa, että uskaltaa ainakin yrittää, mikä nostaa onnistumisen mahdollisuutta huomattavasti verrattuna siihen, jos ei yritä.

Entä jos on uskoa vain ylipäätään, tai ehkä uskoa elämään? Ei tarvitse uskoa, että kaikki hyvitetään täydellisesti kuolemanjälkeisessä elämässä tai että kaikki on nyt jo täydellisen hyvin vaikka siltä ei näytäkään. Tarvitsee vain lähestyä elämää luottamuksella, sekä optimismilla, joka ei ole täysin epärealistista, hyväksyen sen rajat ja katoavaisuuden, ja intohimoisesti ja mielenkiinnolla — sen sijaan, että  olisi pelokas tai tuntisi kaiken olevan merkityksetöntä.

Entä jos ei ole uskoa näihin asioihin? Voi tietenkin teeskennellä olevansa hirveän rationaalinen, kun on niin kyyninen ja “realisti”, mutta mitä sillä saavuttaa? Vain sen, että on onneton eikä saa mitään aikaan. (En sano, ettei joku voisi sekä olla negatiivinen että parantaa maailmaa. Mutta jos ei ole mitään niistä asioista, mitkä tässä yhdistän “uskoon”, silloin ei voi.)

Maailma on myös täynnä ihmeitä ilman, että siihen tarvitsisi kuvitella lisäksi mitään ylimääräistä ja käsittämätöntä. “Myytti” voi tarkoittaa jotakin, joka ei ole totta (mikä on itsessään paljastavaa), mutta se voi tarkoittaa myös mytologista, hengellistä selitystä sille, miten asiat ovat — ei varmaankaan ole sattumaa, että sanan alkuperä näyttää olevan sama kuin sanan “mythos”. No, meillä on nyt olemassa tieteellisiä, enemmän tai vähemmän todennäköisesti tosia selityksiä sille, miksi ja miten asiat ovat, eikä ole mitään syytä, miksi ne eivät voisi toimia myös siinä roolissa. Minulla ne ainakin ovat hengellisesti tyydyttäviä — eivät yhtään vähempää siksi, että ne oikeasti selittävät jotakin ja kuulemma “tuhoavat mysteerin maailmasta”. Oikeastaan myytitkin tuntuvat myös toimivan selityksinä sanan tavallisessa mielessä, ne ovat vain huonoja selityksiä. Voin luvata, ettei maailma tule yhtään vähemmän kiehtovaksi, kun siitä tietää enemmän. Tietenkin voi olla niin, että ihmisillä on ongelmia ymmärtää ja käsitellä eri tasojen kuvauksia, kuten jos fysikaalinen selitys tuntuu jättävän maailmasta pois esimerkiksi moraalin, vapaan tahdon tai merkityksen. Mutta nämä kaikki asiat sopivat yhteen, ja tämän ymmärtämisen salaisuus on siinä, että pystyy näkemään yhteydet eri tasojen välillä ja vaihtamaan tasolta toiselle eikä vaivaannu pelkistä näennäisistä ristiriidoista, kuten esimerkiksi fysiikan ja moraalin välillä. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista, ja olen kyllä sitä mieltä, että se on arvokkaampaa hengellistä toimintaa kuin sellaisten myyttien tutkiminen, jotka ovat vain myyttejä.

Huomatkaa, että on silti joitakin faktuaalisia, maailmaa koskevia uskomuksia, jotka on vain hyväksyttävä uskon varassa. Jos emme uskoisi, että voimme tietää ylipäätään mitään, mitä on mahdotonta todistaa millään tavalla, joka ei olisi kehämäinen, emme voisi uskoa yhtään mihinkään. Mutta se ei ole aivan sama asia, ja sellaisten uskomuksien määrä pitäisi joka tapauksessa pitää minimissään. Täytyy uskoa deduktioon ja induktiion, koska kaikki muukin vaatii niitä. Ei tarvitse uskoa yliluonnollisiin asioihin, koska mikään muu ei vaadi niitä.

Eli: “uskoa” ilman uskomuksia? Kyllä, kunhan sana “usko” määritellään tässä esittämälläni tavalla. Usko on arvokasta ja tarpeellista, mutta pelkästään siihen perustuvat uskomukset eivät ole, ainakaan kunhan kykenee tarpeeksi vahvaan uskoon. Uskomuksista sanon edelleen samaa kuin aina aiemminkin: ne pitäisi perustaa luotettavimpiin saatavilla oleviin todisteisiin.

Yhteenveto

Olen tässä esittänyt, että “usko” (faith) tarkoittaa sisäistä vakaumusta, joka ei yleensä perustu luotettavaan todistusaineistoon, ja johon yleensä liittyy uskomuksia ja luottavainen asenne. Olen myös esittänyt, että sen luottamuskomponentti on elämässä tarpeellinen. Se voi tarkoittaa sitä, että ei vain pahemmin ajattele elämän väistämättömiä riskejä ja epävarmuutta, mikä ei itsessään ole mitenkään syvällistä, tai syvällisempää tapaa kohdata ne ja silti jatkaa elämää luottavaisesti ja itseluottamuksella. Uskontotyyppinen uskominen voi auttaa jälkimmäisessä, mutta olen argumentoinut, että se ei ole välttämätöntä. “Uskoon”, ja myös luottamukseen, sisältyy tyypillisesti ja jossakin määrin määritelmällisestikin uskominen, mutta uskon sanomani näyttävän, että on mahdollista ottaa kaikki muut “uskon” komponentit ilman epäluotettavia faktuaalisia uskomuksia. Tarpeeksi vahva “usko” selviää ilman uskomusta siitä, että kaikki tulee kääntymään parhaiten päin. (Tässä voisi tietenkin jossakin määrin puhua myös toivosta uskon sijaan.) Tämä on myös tarpeellista ja rationaalista.

Sama englanniksi.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s