Todisteiden puuttuessa

See here for the English version: In Absence of Evidence

Saamme tietoa maailmasta havaintojen kautta. On myös toisenlaista, abstraktia tietoa, jota voidaan saavuttaa loogisella päättelyllä, kuten tieto matemaattisista totuuksista. Aina pätee kuitenkin se, että uskomuksille on oltava jokin peruste, jotta niitä voitaisiin pitää edes todennäköisesti tosina.

Mutta jotkin asiat näyttävät olevan mahdottomia tietää — joitakin väitteitä on mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi. Mitä niistä sitten pitäisi ajatella? Onko ainoa vaihtoehto aina se, että tunnustetaan, että on mahdotonta sanoa asiasta mitään, tai että kaikki vastaukset perustuvat uskoon tiedon sijaan?

Yllättävää kyllä, tietyissä tapauksissa, jotka voisivat näyttää tällä tavoin ratkaisemattomilta, voidaan silti sanoa jotakin.

Voimme muodostaa maailmasta oikeastaan mitä tahansa uskomuksia; mitä tahansa, mitä voidaan kuvitella. Uskomukset voivat vastata maailmaa, ainakin karkeasti ottaen (voin tietää esimerkiksi istuvani tuolilla tietämättä tuolin ja omaani tarkkaa molekyylirakennetta ja niin edelleen), mutta niiden ei tarvitse. Jos uskon jossakin tietyssä laatikossa olevan kanin, olen väärässä, jos laatikossa ei ole mitään muuta kuin ilmaa. Näin yksinkertainen uskomus on yleensä myös helppo tarkistaa: avaan laatikon, ja katson, näkyykö siellä kania. Jos näen vain suljetun laatikon ja en edes kokeile nostaa sitä saadakseni vihjeen sen sisällöstä, minulla ei tietenkään voi olla aavistustakaan, onko siellä kani, ellen sitten saanut tietoa aiemmin jotakin muuta kautta, vaikka luotettavalta todistajalta, joka sanoi nähneensä, että laatikkoon laitettiin kani. Jos minulla ei ole mitään muuta tietoa kuin se, että näen suljetun (läpinäkymättömän, paikallaan olevan, hajuttoman, äänettömän, kanille tarpeeksi suuren…) laatikon, en todellakaan voi tietää, onko sen sisällä kani vai ei. Uskomusten totuuden tai epätotuuden varmistamiseksi tarvitaan todisteita.

Todisteiden todistusvoima vaihtelee, ja samalla se todennäköisyys, että ne todella todistavat siitä, mistä ajatellaan. Jos laatikko alkaisi pomppia kuin siellä sisällä oleva kani yrittäisi päästä ulos, voisi ehkä arvata, että siellä saattaa olla kani, mutta se ei olisi varmaa, varsinkaan, kun en varmaankaan osaisi sanoa, hyppisikö laatikko juuri tasan tuolla tavalla, jos siellä olisi juuri kani. Jos taas avaisin laatikon ja näkisin kanin, todiste olisi lähes varma — voisihan se silti olla kaniksi naamioitu kissanpentu tai hologrammi tai jotakin, mutta sellaiset vaihtoehdot olisivat hyvin epätodennäköisiä.

Joissakin tapauksissa on esitetty kaksi tai useampia mahdollisia uskomuksia, joiden välillä pitää valita todisteiden pohjalta. (Huomaa tosin, että ei ole niin, että vain esille tuodut vaihtoehdot ovat ainoat mahdolliset. Tämä on yksinkertaistus.) Oikea kani vai hologrammi? Isojalan jalanjälkiä vai väärennöksiä? Kumpi historiallinen henkilö puhui totta samasta tapahtumasta kirjoittaessaan, tai eikö kumpikaan? Ensimmäisessä esimerkissä voidaan koettaa koskea kania, ja jos se tuntuu pörröiseltä ja pehmoiselta ja/tai puree, on aina vain todennäköisempää, että kyseessä ei ole hologrammi, koska niin interaktiivisia hologrammeja on vain tieteistarinoissa. (Tai mistä minä tiedän, mitä joku japanilainen on jo tässä välissä keksinyt…) Toisessa tapauksessa, no, asia voisi mennä kummin päin tahansa riippuen jalanjälkien laadusta ja muista seikoista, mutta tähän mennessä löydetyt on ilmeisesti todettu väärennöksiksi. Historiallisten kertomusten tapauksessa taas voi tietenkin löytyä jotakin todistusaineistoa, joka vahvistaa tai kumoaa yhden tarinan, mutta on myös helppoa kuvitella, miten sellaisessa tapauksessa todistusaineisto on niin puutteellista, että se on yhtä vahvaa kummankin version puolesta, ja ei ole yksinkertaisesti mahdollista sanoa muuta, kuin että kumpikin on yhtä todennäköisesti totta, tai sitten yhtä hyvin molemmat voivat olla valhetta. Tässä näemme esimerkin tapauksesta, jossa on mahdotonta valita eri mahdollisten uskomusten välillä todisteiden perusteella, eikä tosiaan ole mitään järkevää syytä sanoa asiasta muuta kuin että se voi olla noin tai sitten näin.

Kysyn muuten tässä välissä: Kuinka usein suljetun laatikon nähdessäsi ajattelet, että siellä saattaisi olla sisällä kani? Jos et aina, kun et pysty todistamaan, ettei ole, niin miksi et?

Nyt siirrymme toisenlaisiin tapauksiin: niihin, joissa väitettä on lähtökohtaisesti mahdotonta todistaa oikeaksi tai vääräksi. Tyyppiesimerkki on Jumalan olemassolo. On tietenkin totta, että monet väittäisivät siitä olevan todisteita. Näiden väitteiden arvioiminen ei kuulu tähän artikkeliin, ja käytän käytän Jumalan olemassaoloa tässä joka tapauksessa vain esimerkkinä, joten hyväksyn tässä esimerkin vuoksi monien nykyajan ja aiempienkin kristittyjen (ja luultavasti muidenkin) teologien ajatuksen, että kyseessä on puhtaasti uskon asia. Kaikki voidaan selittää joko luonnollisesti tai siten, että Jumala on kaiken takana. Uskova voi nähdä minkä tahansa asian maailmassa Jumalan tekona, epäuskovan ei tarvitse nähdä mitään sellaisena. Monet muut yliluonnollisiksi kutsutut asiat ovat samankaltaisia: tieteellisen tarkastelun alla osoittautuu, että syyt, miksi ihmiset uskovat niihin, eivät itse asiassa tee uskomista tarpeelliseksi johtopäätökseksi, mutta se ei estä niihin jo uskovia uskomasta edelleen, koska se kuitenkin voisi olla totta.

No, siinä sitä sitten ollaan. Jos ei sano, että ei voi tietää, onko esimerkiksi Jumala olemassa, sitten väistämättä toimii uskon varassa: joko uskon siihen, että Jumala on olemassa, tai sitten yhtä perustelemattomasti uskon, että Jumalaa ei ole olemassa. Eikö tämä seuraa esitetystä?

Ei.

Kuten sanoin alussa, voimme muodostaa maailmasta mitä tahansa uskomuksia. Tässä on yksi mahdollinen uskomus: huoneen, jossa nyt olet, lattian sisään on muurattu kanin pääkallo, johon on kirjoitettu punaisella musteella “Quiquid latine dictum sit, altum videtur.” Mitä, jos väitän, että tuo väite on totta? Enhän minä tiedä, kuka tätä tulee lukemaan ja missä. Mutta väitän, että kaikilla teistä, jotka luette sitä lattian päällä, on samanlainen kallo lattianne sisällä. Uskotteko väitteen?

Väitehän olisi periaatteessa mahdollista todistaa vääräksi. Voitte kaivaa lattianne auki ja katsoa, vaikka epäilen, ettei kovin moni teistä pidä sitä vaivan arvoisena. Mutta ette ole vielä tehneet sitä, ellei joku ole todella ripeä, joten nyt ette voi vielä tietää, miten asia on. Ja entä, jos lisään vielä, että kallo on näkymätön kaikilla aallonpituuksilla ja hajoaa olemattomiin heti, jos siihen kosketaan? Sillä on kyllä haju, mutta se on aivan sama kuin ympäristön haju. Sitä ei siis voi havaita mitenkään. Jos keksit vielä jonkin muun tavan, niin voin jo sanoa etukäteen, että ei sitenkään.

Tämä siis ilmeisesti tarkoittaa, että jos teissä on kukaan nyt uskoo, että teidän lattianne sisällä ei ole sellaista kalloa, hän uskoo siihen samalla tavalla pelkän uskon varassa kuin sellainen, joka uskoo Jumalaan uskon varassa. Varmasti te olette kaikki nyt sitä mieltä, että kun tällaisten asioiden uskonvaraisuus on todistettu, on tarkalleen yhtä mahdollista, että kallo on olemassa, kuin että ei ole.

Sanottuna suoraan: koska voimme keksiä loputtomasti mahdollisia uskomuksia, niin sellaiset uskomukset, joita eivät tue mitkään todisteet, ovat niin epätodennäköisiä, että ne voidaan hylätä suoralta kädeltä, vaikka niitä ei voi teknisesti ottaen osoittaa loogisesti aukottomasti vääriksi. Yhtä hyvin kuin Jumala olisi voinut luoda maailman, se olisi voinut syntyä siitä, että viisiulotteiset yliluonnolliset linnut rakensivat pesäänsä, tai toisen maailmankaikkeuden rallikisojen tuloksena, tai koska on sellainen luonnonlaki, että joka hetki täytyy olla ainakin viisi maailmankaikkeutta, jotka sisältävät Michael Jacksonin kopion, tai Jumalan luomana, joka on muuten aivan samanlainen kuin kuvittelemamme, mutta sillä on lisäksi kolme hohtavaa materiaalista kättä, jotka leijuvat avaruudessa ja raapivat toisiaan. Jumalan ajatus voi vaikuttaa näitä kaikkia ilmiselvästi yksinkertaisemmalta, vaikka itse asiassa siinä on hirveästi kulttuurista ja ihmiskeskeistä painolastia, mutta sikäli kuin kaikki voidaan selittää luonnonlakien perusteella, se on jo itsessään tarpeeton lisäys, ja siksi luonteeltaan samanlainen kuin kaikki nämä muutkin. Kun näitä hypoteesejä ei voi kerran erottaa todisteiden perusteella, miten voisimme tietää, mikä niistä on se oikea?

Mikä muuten on ero Jumalan ja mainitsemani kanin pääkallon välillä? Se on se, että Jumalan käsite on kulttuurisesti hyväksytty ja ihmiset ovat tottuneet siihen. Lisäksi se on luultavasti psykologisesti tyydyttävämpi. Mutta tiedollisesti ei ole tosiaan yhtään sen enempää syytä uskoa Jumalaan (taas olettaen, että todistukset Jumalan olemassaolosta eivät sittenkin päde) kuin kaninkalloon. On ainoastaan psykologista motivaatiota uskoa siihen. Lähdetään siitä, että uskotaan, ja sitten ollaan valmiita oikeuttamaan sitä sillä, että ei sitä voi vääräksikään todistaa, kun taas kaninkallon tapauksessa ei aletakaan uskomaan, koska mikään todisteiden ulkopuolinen ei motivoi siihen, ja todisteet itsekään eivät sitä motivoi.

Jos jotakin ei ole mitään todisteita, ei siis ole mitenkään irrationaalista olla uskomatta siihen. Tämän takia agnostisesta ajatuksesta, että ei kannata uskoa mitään ylimaallisten asioiden suhteen, koska ne eivät ole ihmisen tiedettävissä, puuttuu jotakin, jos se ei johda ateismiin. Jos emme pysty tietämään mitään positiivista näistä asioista, niin kyllä se tarkoittaa, että sen voimme tietää, että ihmisten arvaukset niitä koskien eivät ole oikeassa.

Tämä on verrattavissa lottonumeroihin. Jos keksit jonkin mielivaltaisen lottonumeron, on hyvin epätodennäköistä, että se voittaa pääpalkinnon seuraavalla kierroksella. Mutta jos yritätkin keksiä sellaisen, joka ei voita, no, se on lähes varmaa. Ei taaskaan varmaankaan ole yhtä irrationaalista uskoa, että jokin tietty numero käytännöllisesti katsoen varmasti häviää kuin että se varmasti voittaa.

Huomatkaa ero aiempaan esimerkkiin, jossa oli todellakin järkeä olla ottamatta kantaa. Siellä jotkin historialliset todisteet osoittivat yhteen suuntaan, toiset toiseen. Kummallekin ajatukselle oli todisteita, ne vain kumosivat toisensa. Jos jostakin on todisteita, mutta ne eivät ole tarpeeksi vahvoja edes todennäköisten johtopäätösten tekemiseen, se on eri asia kuin se, että ei ole mitään todisteita.

Tiivistäen: Jos jokin on äärimmäisen todennäköistä, siihen on syytä uskoa. Jos jokin on äärimmäisen epätodennäköistä, silloin sen epätotuus on äärimmäisen todennäköistä. Kaikki, mistä ei ole mitään todisteita, on äärimmäisen epätodennäköistä, koska sellaisten ajatusten kirjoa rajoittaa vain ihmisen rajaton mielikuvitus, ei se, mitä todellisuudessa on. Tästä johtuen on syytä olla uskomatta sellaisiin asioihin, joista ei ole mitään todisteita.

Seuraavat tunnetut ajatukset voidaan kaikki johtaa tavalla tai toisella tästä:

  • Occamin partaveitsi: Periaate, jonka mukaan yritettäessä selittää jotakin pitää tyytyä yksinkertaisimpaan selitykseen, joka selittää havaitut asiat. (Ei siis kuitenkaan yksinkertaisimpaan selitykseen, jos se ei selitä niitä yhtä hyvin.) Jos esimerkiksi maailmankaikkeutta voidaan selittää tietyllä tavoin luonnonlakien pohjalta, luonnonlait ovat tarpeellisia sen selittämiseen; mutta jos siihen lisätään vielä “Ja Jumala on tämän kaiken takana”, silloin lisätään jotakin tarpeetonta ja, ottaen huomioon sen, että luonnonlait jo selittivät sen kaiken, Jumalasta ei itse asiassa ole mitään todistusaineistoa, koska kaikki todistusaineisto selittyy tyhjentävästi ilman sitä.
  • Todistuksen taakka. Todistuksen taakka on sillä, joka esittää väitteen. Tämän täytyy esittää joitakin todisteita, joita Occamin partaveitsi ei myöskään saa pystyä poistamaan, juuri yllä kuvaillun takia; eikä vaatia toisia todistamaan hänen olevan väärässä, ja sitten teeskennellä, että jos se ei onnistu, jostakin on muka tullut syy uskoa hänen väitteeseensä. Aina täytyy ensin olla alunperin jokin syy.
  • Russellin teekannu. Kuuluisa esimerkki todistuksen taakasta, samanlainen kuin kaninkalloesimerkki yllä. Tässä puhutaan Maan ja Marsin radan välillä ilman mitään syytä kiertävästä teekannusta, jonka olemassaolemattomuutta olisi myös mahdotonta todistaa.
  • Tieteellisten teorioiden falsifioituvuus. Tämä periaate on olennainen osa siitä, miksi nykytieteeseen voi ylipäätään luottaa. Se tarkoittaa yksinkertaistetusti sitä, että tieteessä hyväksytään vain sellaiset teoriat, joihin sisältyy mahdollisuus, että kokeet tai havainnot osoittavat ne epätosiksi. Kokeet järjestetäänkin niin, että tehdään teorian pohjalta tietty ennustus ja ikään kuin yritetään osoittaa se vääräksi. Jos se osoittautuu oikeaksi, teoria saa jonkin verran vahvistusta. Jos se osoittautuu vääräksi, jossakin on vikaa, ja pitää ottaa selvää missä ja ottaa huomioon, että se voi olla itse teoriassa. Jos taas on sellaisia teorioita (käytän muuten sanaa “teoria” aika epämääräisesti tässä), joiden ennusteiden mennessä pieleen saa aina keksiä uuden tekosyyn, tai joiden pohjalta ei edes yritetä tehdä ennusteita, ei päästä mihinkään. Koska ihmiset voivat kehittää mitä tahansa uskomuksia, pitää aina lähteä siitä, että ne voivat olla väärässä, ja olettaa toisin vasta sitten, kun alkaa saada todisteita. Kaikki mahdolliset tapahtumat “selittävät” teoriat eivät selitä mitään; ne eivät lisää ymmärrystämme asioista, niiden avulla ei pystytä tekemään ennustuksia mistään, ja koska niillä ei ole oikeastaan mitään suhdetta todistusaineiston sisältöön, ne ovat juuri niitä, joita on periaatteessakin mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi, ja niihin ei siis voi olla syytä uskoa. Tämän takia on myös turha sanoa, että tyypillinen ajatus Jumalasta selittää kaiken ja säästyy siksi Occamin partaveitseltä. Se ei ole mikään selitys, että kaikesta sanotaan, että jaa, Jumala nyt päätti tehdä noin jostakin syystä, jota me emme voi ymmärtää — tai jostakin jälkeenpäin keksitystä syystä, jota ei olisi etukäteen voinut luotettavasti ennustaa.
  • Metodologinen naturalismi tieteessä. Periaate, jonka mukaan tieteessä on hyväksyttävä vain selityksiä, jotka vetoavat tiettyihin mekanismeihin eivätkä yliluonnollisiin, selittämättömiin ihmeisiin. Ihmeitä sisältävät teoriat eivät oikeasti selittäisi mitään eikä niitä voitaisi järkevästi vertailla todistusaineistoon.

Tämä sama periaate pätee myös sellaisissa tilanteissa, joissa jokin on kyllä mahdollista siinäkin mielessä, että sellaisia asiantiloja tiedetään olevan olemassa. Ajatellaan esimerkiksi väitettä, että joku valehtelee. Jos sinulla ei ole mitään erityistä syytä olettaa, että juuri tämä tietty ihminen valehtelee tästä tietystä asiasta — hän ei yleensä valehtele, väitteessä ei ole mitään epäuskottavaa, ja niin edelleen — , tiedetään kuitenkin, että ihmiset joskus valehtelevat, joten kyseessä on vaihtoehto, joka kannattaa ehkä ottaa huomioon, toisin kuin jokin sellainen ajatus, josta ei ole minkäänlaisia todisteita. Silti pitää muistaa, että jos valehtelusta ei ole mitään todisteita tässä tietyssä tilanteessa, sitä on syytä pitää epätodennäköisenä kunnes toisin todistetaan. (Ellei sitten usko, että ihmiset valehtelevat niin usein, että se on aina todennäköistä ellei toisin todisteta. En usko, että niin on.) Tässä tahdon sanoa sitä, että ei myöskään pidä hypätä varmuusasteesta “onhan sekin mahdollista” varmuuteen “kyllä se voi hyvin olla niin”. Vaikka jokin ei olisi yliluonnollista tai muuten äärimmäisen epätodennäköistä, silti pitää vaatia todisteita ja soveltaa esimerkiksi Occamin partaveistä.

Sama englanniksi.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s