Mahdollisuus tarkoittaa vain ristiriidattomuutta

See here for the English version: Possibility Is Just Lack of Contradiction

Se, että jokin on mahdollista — tai mahdotonta, tai väkisinkin totta eli välttämätöntä, mitkä kaikki liittyvät toisiinsa — on perustavanlaatuinen ajattelun käsite, jota käytämme koko ajan, jonka “ymmärrämme” selittämättä, ja jota pidämme itsestäänselvänä. Luonnollisesti siis filosofit ovat miettineet sitä ikuisuuden, esittäneet siitä oudolta kuulostavia teorioita, ja tehneet siitä ratkaisemattoman näköisen ongelman. (Ironiastani huolimatta olen tietenkin sitä mieltä, että niin sanottuja itsestäänselvyyksiä pitääkin miettiä.) Jotkin selitykset ovat kuitenkin itse asiassa varsin hyviä ja järkeviä, ja aion esittää tässä selityksen, joka itse asiassa ratkaisee koko kysymyksen, kunhan vastaukselta ei vaadita kummallisia, liian pitkälle ajateltuja ominaisuuksia.

Mitä nyt tarkoittaa se, että mietitään, mitä tarkoittaa, että jokin on mahdollista? Jokin asiaintila on mahdollinen, jos voisi olla niin. Mutta se on vain toinen tapa sanoa sama asia. Voitaisiin sanoa, että mikään ei estä sitä, että asiat olisivat niin, mutta sekään ei ole niin yksinkertaista. Jos asiat ovat nyt jollakin tavalla, eivät ne voi samaan aikaan olla toisin. Ne “voisivat”, mutta mitä se tarkoittaa?

Se on kylläkin selvää, miten mahdollisuus, mahdottomuus ja välttämättömyys liittyvät toisiinsa. Mahdotonta on se, mikä ei ole mahdollista. Välttämätöntä on se, minkä suhteen pätee, että ei ole mahdollista, että olisi toisin. Kun vain siis vastaamme kysymykseen siitä, mikä on mahdollista, saamme nämä kaksi muuta käsitettä sen mukana.

Filosofiassa on tapana sanoa, että mahdollista on se, mikä on totta jossakin mahdollisessa maailmassa. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta se seuraa aivan järkevästi siitä, miten yleensä ajattelemme. Kun sanomme, että jokin on tai olisi mahdollista, puhumme siitä yksinkertaisesta (paitsi, jos se on monimutkainen) tilanteesta, että se asia olisi totta. Mutta emme silloin kiellä, että koko muu maailma olisi edelleen ajattelemamme tilanteen ympärillä. Jos sanomme, että minulla voisi olla mustat hiukset (mitä ei ole), emme lähtökohtaisesti kuvaa tilannetta, jossa minulla on mustat hiukset ja mitään muuta ei ole olemassa. (Silloin sanoisin “Minulla voisi olla mustat hiukset ja voisin olla ainoa, mitä koko maailmankaikkeudessa on.”) Oletamme, että ympäröivä maailma olisi muuten samanlainen kuin nyt, mutta minulla olisi mustat hiukset — ja jotkin muut pikkuasiat olisivat muuttuneet, jotta minulla voisi olla mustat hiukset, kuten että olisin käynyt värjäämässä ne, tai että minulla ja sukulaisillani olisi hieman erilaiset geenit. Mahdollinen maailma on siis kokonainen oletettu maailmankaikkeus, josta sanotaan, millä tavoin se eroaa tuntemastamme maailmankaikkeudesta — jota kutsutaan aktuaaliseksi maailmaksi.

Mahdollisen maailman sanomattomat ominaisuudet voivat olla joskus tärkeitä — jos vaikka sanomme, että Suomessa voisi olla kultainen vuori, mutta sitten joku fyysikko huomauttaisi, että Suomi on maapallolla ja maapallon painovoima on liian suuri, että niin pehmeästä ja painavasta aineesta kuin kullasta voisi tehdä vuoren, joka ei romahtaisi omaan painoonsa. (En tiedä, olisiko niin. Keksin tämän juuri äsken.) Tällöin mahdollisen maailman sellaiset piirteet, jota kukaan ei tullut ensin ajatelleeksikaan, tekisivät mahdollisesta mahdottoman. Tietenkin sitten voitaisiin tarkentaa sitä, mitä kuvattaisiin mahdolliseksi, vaikka sanomalla, että sen ei tarvitsisi olla puhdasta kultaa, vaan siinä voisi olla sopiva määrä kestävämpää metallia seoksena

Koska mahdollisuus selitetään mahdollisten maailmojen avulla, seuraavaksi kysymykseksi nousee, mitä mahdolliset maailmat ovat. Tämä voi kyllä olla harhaanjohtava tapa asettaa kysymys. Se on johtanut muun muassa David Lewisin kuuluisan älyttömään teoriaan, että kaikki mahdolliset maailmat ovat fyysisesti olemassa, me emme vain pääse muihin kuin yhteen, jota kutsumme vain maailmaksi (tai aktuaaliseksi maailmaksi). Tässä kohtaa annan virallisen luvan filosofiassa kouluttamattomillekin olla sitä mieltä, että ajatuksessa ei ole mitään järkeä. Sen motivaatio on yrittää selittää mahdollisuus jonkin muun kautta, ja sikäli monet sitä vastaan esitetyt vastaväitteet ovat itse asiassa huonoja, kuten että “ei mahdollisuus sitä tarkoita”, koska jos asia A selitetään asian B kautta, niin tietenkään asia B ei ole enää sama kuin asia A, koska sitten se ei olisi mikään selitys. Mutta Lewis ei (tietenkään) pysty tarjoamaan mitään sen laatuisia todisteita, mitä tarvittaisiin toisten fysikaalisten maailmankaikkeuksien olemassaolon todistamiseksi. Ja koska emme voi saada tietoa näistä toisista maailmoista, ne eivät kuitenkaan selitä sitä, mitä ajattelemme tietävämme mahdollisuuksista. Tällöin täytyy keksiä jokin muu mekanismi sen selittämiseksi, miten tiedämme, mitä mahdollisiin maailmoihin sisältyy — mutta miksi sitten tarvitaan mitään muita mahdollisia maailmoja kuin ne, jotka ovat mielissämme ja joiden kautta päättelemme mahdollisuuksista? Mahdollisia maailmoja onkin selitetty myös esimerkiksi kielellisinä konstruktioina, ja oma vastaukseni tuleekin olemaan tähän luokkaan kuuluva. Mutta ensin vielä jotakin muuta.

Koska mahdollisia maailmoja on alettu pitää jonakin, jota ikään kuin tarkastelemme nähdäksemme, mikä on mahdollista, on esitetty myös kysymyksiä siitä, miten tiedämme, mikä mahdollisen maailman olio vastaa mitäkin aktuaalisen maailman oliota. (Tietenkään kaikissa maailmoissa ei ole vastinetta kaikille toisten maailmojen olioille.) Jos mahdollisessa maailmassa on joku osittain sinua muistuttava ihminen, joka on kuitenkin jollakin tavalla erilainen, mistä tiedämme, voimmeko tätä henkilöä seuraamalla sanoa, että sinulle olisi mahdollista tapahtua ne asiat, jotka hänelle tapahtuu? Entä, jos on kaksi, jotka molemmat muistuttavat sinua yhtä paljon? Miten muistuttamisen astetta voidaan ylipäätään mitata? Lewis sanoi, että jokaisen ihmisen vastinpari toisessa mahdollisessa maailmoissa on häntä siellä sopivasti muistuttava ihminen, mutta tämä vain nostaa juuri äsken mainitut kysymykset. (Se voisi kyllä olla muuten oikea vastaus, vaikka emme uskoisikaan mahdollisten maailmojen olevan muuten sellaisia, kuin Lewis väitti.) Tällaisissa mietteissä on yllättävä totuuden siemen, mutta paljon järkeä on myös Saul Kripken näkemyksessä, että on älytöntä käyttäytyä, kuin mahdolliset maailmat olisivat jotakin, jota tarkkailemme ulkopuolelta, ja sitten meidän pitää miettiä, kuka siellä vastaa ketäkin. Kun sanomme, että jokin olisi mahdollista minulle, silloin puhumme minusta toisessa mahdollisessa maailmassa, emmekä jostakin vastinparista; se oletetaan jo, että kyseessä on minä, eikä sitä tarvitse erikseen selvittää. Kripkelle mahdolliset maailmat ovat tietenkin myös konstruktioita.

Kysymyksiä liittyy tietenkin myös siihen, mikä oikeastaan on mahdollista ja mikä ei, ja voidaan puhua erilaisista mahdollisuuden lajeista. Juuri kukaan ei ajattele, että olisi mahdollista olla loogisesti ristiriitaisia asioita, kuten pyöreä neliö. Siitä, että luonnonlait olisivat toisenlaiset, voidaan puhua tietyssä mielessä mahdottomana ja toisessa mielessä mahdollisena. Ja ilmeisesti Kripkekin poikkeaa yllä mainitun kantansa loogisista seuraksista sikäli, että hän sanoo, että olioilla on joitakin määrittäviä ominaisuuksia, joita ilman ne eivät voisi olla olemassa, koska silloin ei kyseessä olisi sama olio. Tällaisiksi voitaisiin sanoa vaikka eläville olennoille sitä, että niillä pitää olla aina sama DNA, tai ihmiselle sitä, että hänen pitää olla aina ihminen eikä jonkin muun lajin edustaja.

Kun yritetään selittää, mihin mahdollisuus perustuu, on tietenkin vielä yksi mahdollinen vastausvaihtoehto: että se on primitiivinen asia, sellainen, joka ei itse perustu mihinkään, vaan joka on vain otettava annettuna, ja jonka avulla voidaan selittää muita. Jossakin vaiheessa meillä täytyy aina olla jotakin, jota ei enää selitetä muulla, koska muuten selitysten ketju jatkuu loputtomiin. Ja totta on, että käytämme mahdollisuuden käsitettä normaalisti sitä sen enempää analysoimatta. Tämä ei kuitenkaan ole tässä kohdin hyvä vastaus.

No niin, se asian esittelystä. Nyt siirryn vastaamaan kaikkiin kysymyksiin itse.

Vastaus on: Se, että jokin on mahdollista, tarkoittaa sitä, että se ei ole ristiriidassa valittujen lähtöoletusten kanssa.

Mitä meidän pitää selittää, kun selitämme mahdollisuutta “ilmiönä”? Sitä, että ihmiset puhuvat mahdollisuuksista ja ajattelevat niiden kautta. Tässä voidaan erottaa heti kaksi eri mahdollisuuden käyttöä.

Ensinnäkin on se, kun sanomme, että jokin on mahdollista. Tällöin emme sano, että se ei ole niin, mutta voisi olla, vaan sanomme, että se voi olla niin tai olla olematta, tai niin voi tapahtua tulevaisuudessa tai olla tapahtumatta. Tätä kutsutaan episteemiseksi (tarkoittaa “tiedolliseksi”) mahdollisuudeksi, eikä se näytä olevan se, mitä yleensä pohditaan. Joka tapauksessa tämä on helppo ymmärtää ja selittää. Tiedämme maailmasta joitakin asioita, ja niiden perusteella emme tiedä, onko jokin asia yhdellä tavalla vai ei. Se on siis mahdollista tässä mielessä. On helppo nähdä, miksi ihmiset tarvitsevat tällaista ajattelun kategoriaa, koska sellaisia asioita ei ole järkeä vielä kohdella tosina eikä epätosina.

Toiseksi on se tapaus, jossa sanomme, että jokin olisi mahdollista. Tällöin, sikäli kuin sillä ei tarkoiteta samaa asiaa kuin yllä (tulevaisuuden suhteen ne menevät vähän sekaisin, ja sanavalinnat eivät välttämättä muutenkaan aina luotettavasti erota tapauksia toisistaan), tarkoitamme, että asiat eivät ole niin, mutta ne… niin mitä? Voisivat olla, se olisi mahdollista, mutta mitä se tarkoittaa? Samaan luokkaan kuuluvat myös sellaiset tapaukset, joissa sanomme, että jos asiat olisivat näin, niin sitten siitä seuraisi jotakin muuta.

Kun puhumme mahdollisuudesta, että jokin olisi toisin, kuin nyt on, oletamme aina joidenkin asioiden olevan eri tavalla, mutta maailman olevan muilta osin samanlainen sikäli, kuin se ei ole ristiriidassa olettamiemme asioiden kanssa — kuten jo sanoin yllä mahdollisen maailman käsitettä selittäessäni. Väitteeni on, että ei siihen sitten muuta kuulukaan, eikä tarvita. Otamme tietyt lähtöoletukset ja sanomme, että jokin on niihin nähden mahdollista, eli ei ole ristiriidassa niiden tai itsensä kanssa. Pyöreät neliöt ovat mahdottomia millä tahansa lähtöoletuksilla, jos tosiaan tarkoitamme “neliöllä” ja “pyöreydellä” sitä, mitä yleensä tarkoitamme niillä (mikä olettaa muun muassa euklidisen geometrian); ainoa oletus, joka voisi tehdä sellaisesta pyöreästä neliöstä “mahdollisen” olisi se, että logiikka ei päde, mutta silloin kaikki muukin olisi yhtä aikaa mahdotonta ja mahdollista ja totta ja epätotta, eikä mistään voisi sanoa mitään.

Muuten ei ole mitään sääntöjä sille, mitä voidaan sanoa mahdolliseksi tai mahdottomaksi. Mikä tahansa muu kuin aktuaalinen maailma on mahdoton, jos otamme lähtökohdaksi koko aktuaalisen maailman. Tietenkään tässä vaiheessa ei ole hyötyä enää puhua mahdollisuudesta, joten niin ei yleensä tehdä. Mutta on tavallaan järkevää sanoa, että on mahdotonta, että mikään olisi hiukkaakaan toisin, vaikka että minulla olisi yksi hius enemmän kuin nyt, koska asiat ovat siten, miten ovat, ja ne eivät samaan aikaan voi olla toisin. Jos sanotaan, että minulla voisi olla erilainen DNA, silloin ajatellaan tilannetta, jossa minuksi ajateltu olio olisi samanlainen jollakin muulla tavoin, vaikka näyttäisi täsmälleen samalta ja olisi luonteeltaan samanlainen, mutta olisi syntynyt erilaisesta DNA:sta. Olisi sitten erillinen kysymys, miten tämä olisi mahdollista, ja siinä täytyisi tarkastella muita sanomattomia oletuksia. Jos taas sanotaan, että minulla ei voisi olla erilainen DNA, sillä voitaisiin esimerkiksi tarkoittaa, että äskeinen oletettu tilanne olisi äärimmäisen epätodennäköinen geenien toimintatavan tai maailman monimutkaisuuden takia — tai sitten vain sitä, että minut olisi alunperinkin määritelty sen mukaan, että minulla on tietty DNA, jolloin ristiriita olisi samanlainen kuin pyöreän neliön tapauksessa.

Ehkä minä voisin myös olla koira, tosin sitten pitäisi ymmärtää, mitä se tarkoittaisi — missä mielessä tämä koira olisi enää “minä”? Voitaisiin tietysti viedä Kripken ensimmäistä ajatusta yllä pidemmälle ja sanoa, että voisimme vain päättää puhua minusta koirana. Mutta silloin ei saataisi mitään tietoa sanottaessa, että voisin olla ollut koira, koska sitä systeemiä seuraamalla niin voisi aina sanoa, se olisi aina mahdollista. Jos halutaan todella sanoa jotakin jostakin, pitää asettaa ehdot, joista lähdetään. Tässä tapauksessa kyseessä olisivat ehdot sille, missä mielessä kyseinen koira muistuttaisi minua. (Vastinpariteorioissakin on siis jotakin järkeä, ja niiden ongelmat lisäksi katoavat, kun ehdot asetetaan joka kerta erikseen, mikä toisaalta vastaa osittain Kripken ajatusta.) Tällä tavoin ei usein puhuta ainakaan kovin vakavissaan, koska niin suuria muutoksia kuin ihmistä koirana kuviteltaessa kovin monet yksilölliset ominaisuudet eivät voi säilyä ja väitteiden mielekkyys ja sisältö käyvät ohuemmiksi. Mutta kyllä sellaisiakin kontrafaktuaalisia väitteitä voi tehdä luonnollisessa puheessa. Voisin esimerkiksi sanoa, että “Jos minä olisin koira, en kyllä käyttäytyisi noin.” Tämä olisi lähes varmasti osittain leikillisesti sanottu, mutta se toimisi samalla logiikalla; tarkoittaisin vaikka, että sillä koiralla, joka olisin, olisi minun temperamenttini tai (leikillisemmästä päästä) hyvät käytöstapani, ja tämä olisi ristiriidassa mainitun käytöksen kanssa.

Mahdollisuutta määrittävät reunaehdot ovat siis mielivaltaisesti valittavissa. Ne pitääkin valita aina kyseistä tarkoitusta varten. Episteemisen mahdollisuuden tapauksessa valinta on helppo: valitsemme ehdoiksi kaiken sen, minkä tiedämme aktuaalisesta maailmasta, ja kutsumme mahdolliseksi sitä, mikä ei ole sen kanssa ristiriidassa. Muunlaisen mahdollisuuden kanssa toimitaan samoin, mutta silloin rakentamamme malli maailmasta sisältää poikkeuksia aktuaalisesta maailmasta ja epämääräiset oletukset siitä, että se on muuten sopivassa määrin samankaltainen kuin tämänhetkinen maailma, mikä voi tietenkin tarkoittaa myös suuria muutoksia. Tällöin taustaoletusten valinta riippuu käyttötarkoituksesta.

Erilaiset mahdollisuudet näyttävät toisia mahdottomammilta tai mahdollisemmilta eri syistä. Jos esimerkiksi jokin vaatisi luonnonlakien rikkomista, on käytännössä aika selvää, että se ei tule tapahtumaan (paitsi, jos uskoo sopivanlaisiin ihmeisiin), joten sitä voidaan ajatella yksinkertaisesti mahdottomana. Muutenkin hyvin epätodennäköisiä tapahtumia voidaan käsitellä mahdottomina, vaikka ei olisikaan mahdotonta kuvitella jotakin epätodennäköistä tapaa, jolla sellainenkin voisi tapahtua.

Ei kuitenkaan ole mitään muuta periaatteessa mahdotonta kuin looginen ristiriitaisuus. Ainoastaan määritelmällisesti mahdoton on mahdotonta kaikista näkökulmista. Vaikka jokin mahdollisuus tuntuisi paljon todennäköisemmältä tai uskottavammalta kuin toinen, on muistettava, että asiat todella ovat vain yhdellä tavalla. (Ehkä lukuun ottamatta jotakin kvanttimekaniikan piiriin kuuluvaa, mutta ei siitä enempää tässä.) Mikään muu mahdollisuus ei ole olemassa samassa mielessä. Ne ovat kaikki olemassa vain ajateltuina ja loogisina mahdollisuuksina. Se, että pystymme ajattelemaan tällaisia loogisia mahdollisuuksia, ei todellakaan todista mistään itsenäisestä olemassaolosta (paitsi siinä aivan erilaisessa mielessä, missä käsitteet ovat “olemassa”). Jokainen ajateltu ominaisuuksiltaan erilainen minä, oli se sitten koira tai aktuaalisen minän kanssa DNA:ltaan identtinen, on kuitenkin vain ajateltu olio, joka vastaa minua kuvitelluilta ominaisuuksiltaan vain osittain. Jonkin voi määrittää olion määrittäväksi ominaisuudeksi, mutta sekin on vain osa ehtojen määrittämistä, ei jotakin, joka on jo valmiina olemassa.

Tästä seuraa myös se, että mahdollisuus yleisenä kategoriana on tavallaan epäkiinnostava, ja merkityksellisiä ovat sen rajatut erikoistapaukset, kuten looginen mahdollisuus (joka on siis kaiken muun perusta), mahdollisuus vallitsevien luonnonlakien vallitessa, mahdollisuus joidenkin emergenttien “pelisääntöjen” kuten luonnonvalinnan alaisuudessa, episteeminen mahdollisuus, ja niin edelleen, joita on kaikkia kohdeltava erilaisina. Ei ole mitään metafyysistä totuutta siitä, mikä on pelkästään “mahdollista” ja mikä ei, ei mitään jossakin leijuvia juuri tietynlaisia mahdollisia maailmoja.

Sama englanniksi.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s