Ihminen kaiken mittana?

See here for the English version: Man as the Measure of All Things?

Kysymys ihmisen asemasta maailman ja tiedon suhteen saattaa olla nimen omaan nykyajalle ominainen ideologinen väittely. Pitäisikö meidän seurata korkeampaa auktoriteettia ja perinteitä, vai luottaa omaan “järkeemme”, mitä se sitten onkaan, tieteeseen ja etiikkaan liittyvissä kysymyksissä? Voi näyttää siltä, että jälkimmäinen vaihtoehto on jo voittanut nykyajan diskurssissa, mutta se on vain osittainen totuus. Minun nähdäkseni se pätee vain osassa maailmaa, ja sielläkin on yhä ääntänsä vähemmän kuuluviin saanut osa väestöstä, joka ajattelee toisin ja on sittemmin järjestäytynyt saadakseen eriävän mielipiteensä paremmin kuuluviin. Uskonnollinen fundamentalismi on tyyppiesimerkki tästä.

Näistä kannoista “modernimpi” tai “humanistinen” (miksi tästä eteenpäin kutsun sitä) väittää, että paras metodi saada selville, miten maailma toimii, on tiede, joka perustuu havaintoihin ja päättelyihin ja jonka väitteitä voidaan aina muuttaa todisteiden pohjalta. Edelleen etiikassa ei ole mitään absoluuttisia, ylhäältä annettuja sääntöjä, ja pyhänä pidetään ihmisyksilön oikeuksia. Tämä tekee tavallaan “ihmisestä kaiken mitan”. Perinteinen näkökulma taas pitäisi kaiken mittana absoluuttista auktoriteettia, kuten Jumalaa. Tietoon sovellettuna tästä seuraa väite, että esimerkiksi Raamattu sisältää  tieteellisesti oikeita lausumia. Etiikassa puolestaan on pyhiä käskyjä, joita pitää seurata, ja pohjimmiltaan moraalista arvoa ei ole ihmisissä vaan käskyissä.

Perinteisellä tavalla ajattelevat, traditionalistit, voivat olla järkyttyneitä siitä, miten toiset asettavat itsensä Jumalan paikalle ja nähtävästi ajattelevat, että he voivat tehdä ja uskoa, mitä vain haluavat. Nämä kaksi näkökulmaa ovat pohjimmiltaan hyvin erilaisia, ja niillä on vaikeuksia ymmärtää toisiaan. En tässä yritä paikata tätä kuilua, mutta aion esittää erään kysymyksen ja sitten vastata siihen: Onko todella niin, että näistä kahdesta juuri moderni, humanistinen eetos asettaa ihmisen Jumalan paikalle?

(Alla tulen puhumaan “humanisteista” ja “traditionalisteista”. On syytä ymmärtää, että nämä ovat eräänlaisia ideaalityyppejä. Se ei tarkoita sitä, että kaikki sanomani olisi totta kaikista ihmisistä, joita voidaan kuvata noilla termeillä. Kyseessä on kaksi tapaa, joilla yksittäiset ihmiset voivat ajatella tai olla ajattelematta, tai ehkä vain osittain ajatella jomman kumman mukaisesti, enkä väitä muuta, kuin että on joitakuita ihmisiä, jotka ainakin joskus ajattelevat näillä tavoilla. Käytän myös sanoja “humanisti” ja “traditionalisti” nimen omaan tässä määritellyllä tavalla, enkä väitä, että tämä on se oikea tapa, jolla niitä aina käytetään tai pitäisi käyttää. Varsinkaan “humanistia” ei pidä sekoittaa esimerkiksi humanististen tieteiden harjoittajaan.)

Aloitetaan traditionalistin näkökulmasta. Joku voisi pitää itsestään selvänä, että perinteet ovat tosia ja ansaitusti arvovaltaisia. Hän voisi pitää itsestään selvänä, että se, mitä hänet on opetettu uskomaan, on varmasti totta. Hän voisi pitää itsestään selvänä, että hänen henkilökohtaiset pyhyyden kokemuksensa paljastavat maailmankaikkeuden rakenteen ja tarkoituksen.

Mutta nykyhetkeen tultaessa ihminen on nähnyt, että perinteet ovat erilaisia eri paikoissa, ja ne eivät myöskään ole niin muuttumattomia, kuin minä niitä pidetään. Hän on nähnyt, että perinteiset uskomukset eivät välttämättä vastaa maailmaa. Hän on nähnyt, että henkilökohtaiset kokemukset ovat keskenään erilaisia, ja että maailmankaikkeus on aivan liian valtava, jotta kenenkään kokemus voisi määrittää sitä. Ei ihminen päättänyt ensin olla Jumala ja sitten keksinyt kaikkea tätä; hän katsoi maailmaa oman päänsä ja yhteisönsä ulkopuolella ja näki nämä asiat. Eikä se ole mitään ylimielisyyttä. Se perustuu maailmaan itseensä. Tässä kohdin se on nöyryyttä.

Entä tätä vastustava traditionalisti? Hän sulkee silmänsä maailmalta. Hänen yhteisönsä sanat ovat iskostuneet hänen päähänsä, mutta hän ei ole tietoinen siitä, mistä ne ovat peräisin. Hän uskoo niiden tulevan Jumalalta tai jostakin vastaavasta lähteestä. Joten hän kuuntelee kaikuja kallonsa sisällä ja ajattelee niiden olevan lopullinen totuus. Mutta ne ovat vain ihmisten sanoja. Sen näkisi, kunhan vain avaisi silmänsä.

Omaa järkeään on nimittäin pakko käyttää. Siitä ei pääse mihinkään. Raamattuko erehtymättömän tiedon lähde? Mistä sen sitten tiedät? Ollaksesi varma, sinun pitäisi olla erehtymätön. Ja tämä onkin totuus traditionalistista, joka väittää, että hänen kanssaan eri mieltä olevat vastustavat Jumalaa. Hän on se, joka ajattelee, että juuri hän ei voi olla väärässä. Hän on se, joka asettaa omat intuitionsa Jumalan paikalle, ja samalla kieltäytyy ehdottomasti näkemästä, mistä ne tulevat.

Puhuttaisiinko nyt ylimielisyydestä?

Humanisti antaa maailman itsensä kertoa hänelle, mitä uskoa. Tietenkin hänen täytyy hankkia kaikki tieto oman henkilönsä kautta, koska hän joutuu käyttämään havaintojen ja johtopäätösten tekemiseen omia kykyjään ja järkeään. Mutta ainakin hän tietää tämän, kuin myös sen, että hän voi olla väärässä. Traditionalisti kieltäytyy hyväksymästä omaa vastuutaan uskomuksistaan, ja näin tekee itsestään ja yhteisöstään tiedostamattoman ja kyseenalaistomattoman kaiken mitan.

Tavallaan siis sekä humanisti että traditionalisti käyttävät ihmistä kaiken mittana. Mutta vaikka näyttäisi olevan toisin, traditionalisti menee siinä suhteessa vielä pidemmälle kuin humanisti. (Vrt. myös tähän.) Itse asiassa on hyödyllisempää sanoa, että juuri traditionalisti asettaa itsensä kaiken mitaksi.

Yllä oleva koskee lähinnä tietoa. Etiikasta puhuttaessa on toinen syy sanoa, että ihminen on humanistille kaiken mitta. Se on sikäli, että tämä todella välittää, mitä tapahtuu oikeille ihmisille (ja toivottavasti muillekin eläimille) sen sijaan, että implisiittisesti ajattelee, että etiikan ydin on kunnioittaa perinteistä sosiaalista järjestystä, koska toisin tekeminen olisi syntiä ja häiritsisi kosmosta, koska se nyt vain on niin. Mutta koska traditionalistin tätäkään koskevat uskomukset eivät todellisuudessa ole tipahtaneet taivaasta, hän pitää kuitenkin taas ihmistä kaiken mittana sitä tietämättään.

Usko Jumalaan ei tietenkään ole yhteensopimaton sen kanssa, että on humanisti yllä kuvatussa mielessä. Se tarkoittaa vain sitä, että uskoo Jumalan haluavan meidän ajatella itse, tai yksinkertaisesti perinteisten uskomusten epäluotettavuuden tunnistamista. Loppujen lopuksi humanisti yrittää asettaa maailman mittapuuksi maailmaa koskevien uskomusten totuudelle, ja perustaa päätökset siitä, miten toisia ihmisiä tulisi kohdella, toisiin ihmisiin itseensä. Traditionalisti tekee jostakin ihmisen luomasta kaiken mitan ja puolustaa sitä jonakin ylempänä ja absoluuttisena.

(Mitä? Ai, että sinä olet traditionalisti, ja sinusta minä olen värässä, koska se, mitä sinä uskot, todella on absoluuttinen totuus? Ai, anteeksi. En ajatellut, että ketään sinun kaltaistasi olisi olemassa. Minä ajattelin niitä kaikkia muita, siis näitä, joista meidän täytyy olla samaa mieltä, että he ovat väärässä, koska he uskovat muihin kuin sinun perinteeseesi, jotka ovat sen kanssa ristiriidassa. Voitko uskoa? He uskovat, että he tuntevat oikean totuuden, aivan niin kuin sinä, paitsi, että he ovat väärässä. Kävipä sinulla tuuri, että satuit päätymään juuri siihen perinteeseen, joka on selvästi oikeassa, etkä mihinkään näistä toisista, jotka vain näyttävät siltä niihin syntyneille.)

Tätä inspiroinutta kirjallisuutta

  • Karen Armstrong: The Battle for God. Fundamentalism in Judaism, Christianity and Islam. Erinomainen kirja fundamentalismista, joka käsittelee aihetta sekä laajalti että syvällisesti, ja nähdäkseni ymmärtää sen erittäin hyvin. Juuri tähän artikkeliin liittyen se käsittelee fundamentalismia reaktiona modernismia vastaan sekä kahta käsittelemääni vastakkaista ajattelutapaa. Kiinnostavaa on myös tässä kuvatusta erillinen erottelu käsitteiden mythos ja logos välillä.
  • Alister E. McGrath: Kristillisen uskon perusteet. (Christian Theology. An Introduction.) Kiinnostava ja kattava esitys kristinuskon teologian historiasta. Käsittelee modernismia, ja vähemmän suoraan näitä kahta ajattelutapaa. Älykäs ja todellisuustietoinen, mutta kuitenkin sisältää oletuksen, että ajatteleminen itse turvautumatta Jumalaan olisi syntiä.

Muuta

  • Tämän jo kirjoitettuani satuin huomaamaan, että Steven Pinkerin kirjassa The Better Angels of Our Nature. The Decline of Violence in History and Its Causes (Penguin, 2011) sivuilla 143-4 mainitaan esimerkkejä ajattelijoista (Sebastian Castellio, Spinoza, Milton, Newton, Locke), jotka huomasivat (uutena asiana) perinteiden erehtyneisyyden mahdollisuuden, mistä puhuin yllä pelkästään yleisellä tasolla ankkuroimatta sitä historiaan.

Sama englanniksi.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s